VII.
Edistys-harhaluulo.
Onnetonta kyllä harhaluulo edistyksestä vetää vakavia ihmisiä pois kehityksen polulta. Kuka sosialisti tahansa voi helposti saada meidät vakuutetuiksi siitä että eroitus nykyisen ihmisen ja tulevaisuuden ihmisen välillä, semmoisen, jommoiseksi ihminen muuttuu ilman muuta kehitystä kuin tuhansien vuosien ravitseminen, ympäristö ja harjoitus, on ääretön. Hän voi osoittaa että omaisuuden ja työn eroitus ja väärä jako ovat syntyneet epätieteellisen taloudellisen järjestelmän kautta ja että ihminen, olkoonpa hän kuinka virheellinen tahansa, ei ole sen enemmän tarkoittanut perustaa sellaista järjestettyä epäjärjestystä kuin kärpänen tarkoittaa polttaa siipensä lentäessään kynttilän liekkiin. Hän voi osoittaa että eroitus akrobaatin voiman ja notkeuden sekä luuvalon murtaman peltomiehen köyryselän välillä on olosuhteiden eikä luonnon aikaansaama. Hän voi osoittaa että useimmat innoittavimmista inhimillisistä paheista eivät ole alkuperäisiä, vaan ainoastaan meidän järjestelmämme vastavaikutuksia itse hyveisiimme. Anarkistilla, fabianistilla, pelastusarmeijalaisella, kasvinsyöjällä, lääkärillä, lakimiehellä, papilla, siveysopin professorilla, voimistelijalla, sotamiehellä, urheilijalla, keksijällä, valtiollisella ohjelmain laatijalla, kaikilla on joku ehdoitus meidän parantamistamme varten, ja melkein kaikki heidän parannuskeinonsa ovat fyysillisesti mahdollisia ja tähdättyjä yleisesti tunnettuja paheita vastaan. Heidän mielestään edistyksen raja useinkin on sama kuin kaikkien noiden ehdotettujen parannusten täytäntö ja kaikkien ihmisten tasoittaminen sille kannalle missä nyt ruumiillisesti ja henkisesti parhaiten ravitut ja harjoitetut ihmiset ovat.
Tässä työssä, niin heistä näyttää, on ääretön ala parantajan tarmolle. Tässä on monta jaloa päämäärää saavutettavissa eri teillä Vaikeuden Kukkulalle, jonne suuret henget pyrkivät. Mutta onnetonta kyllä, ihminen, semmoisena kuin me hänet tunnemme, ei ikinä tule kiipeämään sinne. Ei voi kieltää, että jos me kaikki pyrkisimme urhoollisesti parantajien päämäärään, parantaisimme maailman äärettömän suuressa määrin. Mutta se ei ole yhtään enemmän luultavaa että tämä "jos" tulee tapahtumaan kuin että taivaankansi laskeutuu alas ja me pyydämme leivosia käsillämme. Me emme tule pyrkimään tuohon päämäärään, sillä meillä ei ole kylliksi tarmoa. Me emme toivo kylliksi tuota tulosta, useimmissa tapauksissa me emme ollenkaan toivo sitä tuntuvalla tavalla. Kysy keltä tahansa tahtoisiko hän tulla paremmaksi ihmiseksi, niin hän heti vastaa hurskaasti myöntäen. Kysy häneltä tahtoisiko hän miljoonan markkaa, niin hän myöntää mitä hartaimmin. Mutta sama hurskas kansalainen, joka tahtoisi muuttua paremmaksi ihmiseksi, käyttäytyy juuri samalla tavalla kuin ennenkin. Ja maankulkija, joka tahtoisi omistaa miljoonan, ei vaivaa itseään ansaitsemaan kymmentä markkaakaan. Lukemattomat miehet ja naiset, jotka kaikki innolla vastaanottaisivat miljoonan lahjana, elävät ja kuolevat omistamatta koskaan sataa markkaakaan samalla kertaa, vaikka löytyy kerjäläisiä, jotka ovat kuolleet ryysyissä, mutta leväten patjoilla, jotka olivat täytetyt kullalla, minkä he itse olivat keränneet, siksi että he halusivat sitä kyllin voimakkaasti, jotta saivat tarmoa sitä hankkimaan ja säilyttämään. Taloustieteilijät, jotka keksivät että kysyntä synnyttää tuotannon saivat kohta rajoittaa lauselmansa sanomalla "vaikuttava kysyntä", joka lopulta huomattiin merkitsevän juuri yhtä paljon kuin tuotanto. Tämä pitää paikkansa myöskin politiikassa, siveysopissa ja kaikilla muilla aloilla samoin. Tosi tuotanto on vaikuttavan kysynnän mitta. Pelkät toivomukset ja vakuutukset eivät tuota mitään. Ei mikään yhteiskunta ole vielä koskaan päässyt ylemmäksi niitä alkuasteita, jolloin sen riidanhalu ja kiihko saattoi sille mahdolliseksi muodostaa kansakunnan, ja sen rahanhimo auttoi sitä kehittämään kauppasivistyksen. Eikä näitäkään asteita koskaan ole saavutettu yleishengen avulla, vaan suvaitsemattomalla mielivallalla ja raa'alla voimalla. Ottakaamme parlamentin muutosta koskeva ehdotus vuodelta 1832 Englannissa esimerkiksi siitä, millainen ristiriita voi syntyä kahden sivistyneen puolueen välillä valtiollisesta muutoksesta, jonka tarpeellisuus ja välttämättömyys oli niin silminnähtävä kuin minkään valtiollisen muutoksen välttämättömyys ikinä on ollut tai tulee olemaan. Se ehdotus ei mennyt läpi, ennenkuin herrasmiehet Birminghamissa alkoivat varustautua sotilaallisella tavalla katkaisemaan kurkut herrasmiehiltä S:t Jamesin kunnassa. Ja tähän päivään saakka se varmaankaan ei olisi mennyt läpi, ellei sen takana olisi ollut muuta voimaa kuin utilistien johdonmukaisuus ja vakuutus.
Nykyaikana meillä on utilistien asemesta fabianistien yhdistys ja sen rauhallinen, perustuslaillinen siveellinen, taloudellinen sosialisti-politiikka, joka ei tarvitse veretöntä hyödyllistä toteuttamistaan varten muuta kuin että Englannin kansa ymmärtää ja hyväksyy sen. Mutta miksi fabianisteja kehutaan semmoisissa piireissä, missä kolmekymmentä vuotta sitten sosialisti-nimityksen luultiin merkitsevän samaa kuin kurkunkatkaisija ja murhapolttaja? Ei suinkaan siitä syystä että yleisöllä olisi pienintäkään aikomusta tutkia ja omaksua fabianistien politiikkaa, vaan siitä syystä että he otaksuvat että fabianistit poistamalla uhkaukset ja peloitukset sosialistisesta agitatsionistaan ovat vetäneet hampaat pois kapinalliselta köyhyydeltä ja pelastaneet olevat olot tuon ainoan hyökkäystavan kynsistä, jota ne todella pelkäävät. Tietysti, jos kansa omaksuisi fabianistien politiikan, panisi se sen toimeen raa'alla voimalla, juuri niinkuin nykyinen omaisuusjärjestelmä pannaan toimeen. Siitä tehtäisi laki, ja jokainen joka vastustaisi sitä, sakotettaisi, saisi poliisit niskaansa, heitettäisi vankilaan ja viimeisessä tingassa hirtettäisi, aivan niinkuin meille käy, jos rikomme nykyistä lakia. Mutta meidän kapitalistiluokkamme ei ollenkaan pelkää että semmoinen kääntymys tulisi tapahtumaan, mutta sen sijaan se pelkää kovasti siellä täällä esiintyviä murhaajia ja dynamiitti-hyökkäyksiä, ja koettaa kaikin voimin peittää sitä tosiseikkaa, että ei ole yhtään mitään siveellistä eroitusta siinä tavassa, millä se itse pakoittaa kapitaalioikeutensa tunnustetuiksi, ja siinä tavassa, millä dynamiittimies antaa pontta omalle vakuutukselleen luonnollisista ihmisoikeuksista. Siitä syystä fabianisteja taputellaan olkapäälle, aivan niinkuin kristillistä yhteiskunta-yhdistystä, kun taasen semmoisia sosialisteja, jotka koristelematta sanovat, että yhteiskunnallinen vallankumous on tehtävä samalla tavalla kuin muutkin vallankumoukset, nimittäin siten että ne henkilöt, jotka sitä tahtovat, surmaavat, pakoittavat ja peloittavat semmoisia henkilöitä, jotka eivät tahdo, sanotaan kansan yllyttäjiksi ja lukitaan vankilaan pakkotyöhön, jotta heille osoitettaisi, kuinka täydellä todella heidän vangitsijansa vastustavat pakkokeinoja.
Pitääkö meidän siis luopua fabianistien tavoista ja palata barrikaadeilla taistelevain ja dynamiittimiesten ja surmaajien tapoihin? Ei, päinvastoin meidän tulee huomata, kuinka juurta jaksaen turhia kumpaisetkin metoodit ovat. Näyttää siltä kuin dynamiittimies nyt voisi helposti sanoa: "Ettekö juuri itse myöntänyt ettei mitään koskaan ole saatu aikaan ilman fyysillistä pakkoa?" No niin, olisi mieletöntä ja naurettavaa kieltää sitä. Myöntäkäämme se siis aivan täydellisesti. Mutta mistä syystä pitäisi valita uhkarohkeita ja verisiä tapoja varovaisten ja inhimillisten tapojen asemesta? — Guillotiniä käytettiin Ranskassa niin paljon kuin ihmiset suinkin saattoivat sietää sekä girondistejä että jakobiineja vastaan. Fouquier Tinville seurasi Marie Antoinettea mestauslavalle, ja Marie Antoinette olisi aivan yhtä hyvin kuin Tinville voinut kysyä ihmislaumalta, tulisiko heidän leipänsä sitten helpommaksi kuin hänen kaulansa oli katkaistu. Ja mikä oli tuloksena siitä kaikesta? Rougon Macquart perheen keisarillinen Ranska ja sitten tasavaltainen Ranska Panama-juttuineen ja Dreyfus-asioineen. Oliko eroitus todellakin niin suuri että sen tähden ansaitsi mestata kaikki nuo onnettomat naiset ja miehet, vaikka moni niistä olikin tyhjäntoimittaja ja vahingollinenkin? Viitsisikö kukaan järkevä ihminen mestata hiiren poikaistakaan saadakseen aikaan semmoisen tuloksen? Entäs tasavaltainen Amerikka? Amerikassa ei ole mitään tähtikamaria eikä läänitysparoneja. Mutta siellä on trustit, renkaat. Ja siellä on miljoonamiehet, joitten tehtaita suojelemassa on sähköaitoja ja makasiinikiväärejä, ja jotka olisivat saaneet Reginald Front de Boeufinkin muuttumaan radikaaliksi. Olisivatko Washington ja Franklin kohottaneet sormeaankaan Amerikan itsenäisyyden hyväksi, jos he olisivat aavistaneet millainen todellisuus tuli olemaan?
Ei. Sitä mitä Caesar, Cromwell ja Napoleon eivät voineet tehdä, vaikka heillä oli valtion fyysillinen voima ja aineellinen kannatus käsissään, sitä eivät myöskään muutamat innostuneet rikolliset tai mielipuolet voi tehdä. Juutalaistenkin, jotka Moseksesta aina Marxiin ja Lassalleen saakka ovat innostuttaneet kaikkiin vallankumouksiin, on täytynyt myöntää että lopuksi kumminkin koira palaa oman oksennuksensa luo ja puhtaaksi pesty porsas likakuoppaansa, ja meidän täytynee myöskin myöntää että ihminen palaa epäjumaliensa ja himojensa luo, huolimatta kaikista "liikkeistä" ja kaikista vallankumouksista, kunnes hänen luontonsa on muuttunut. Siihen saakka hänen aikaisempi menestyksensä rakentaessa kauppasivistysmuotoja (ja taivas varjelkoon, millaisia sivistysmuotoja!) on ollut vain alkuasteena myöhäisemmälle asteelle, jota emme voi välttää, ja joka nyt uhkaa saattaa meitä semmoiselle asteelle, jolloin ne intohimot, mitkä rakensivat sivistyksen, muuttuvat turmiollisiksi eikä tuottaviksi, aivan niinkuin samat ominaisuudet, jotka tekevät jalopeuran metsän kuninkaaksi, aiheuttavat hänen surmansa, jos hän astuu kaupunkiin. Ei mikään muu voi silloin pelastaa yhteiskuntaa kuin selvä järki ja laaja tarkoitusperä. Sota ja kilpailu, jotka ovat voimakkaita valinnan välikappaleita toisella vuosisadalla, käyvät hävittäviksi huonontumisen välikappaleiksi toisella. Eläimiä ja kasveja kehittäessä semmoiset muunnokset, jotka ovat syntyneet monen sukupolven läpi tapahtuneen valinnan kautta, taantuvat nopeasti alkuperäiseen villiin muotoonsa, jos valinta lakkaa. Samalla tavalla sivistys, jossa voimakas riidanhalu ja ahneus ovat lakanneet toimimasta valinnan välikappaleina ja ruvenneet ehkäisemään ja hävittämään, syöksyy alaspäin ja taaksepäin niin nopeasti, että katsoja voi hämmästyksellä huomata, kuinka monen vuosisadan jäljet pyyhitään pois yhden ihmiselämän ajalla. Tämä oli usein tapahtunut historiallisella ajalla, ja jokaisessa tapauksessa käännekohtaan on tultu aikoja ennen kuin kaikki ovat ennättäneet, tai kuin edes on nostettu kysymys heidän ennättämisestään sille asteelle, jossa parhaiten ravitut ja parhaiten harjoitetut henkilöt ovat.
Siitä syystä meidän täytyy luopua siitä luulosta, että ihminen, semmoisena kuin hän nyt on olemassa, kykenee ilman muuta edistymään. Edistyksen harhaluuloa tulee aina olemaan, sillä kun huomaamme jotain pahaa, korjaamme sen, ja siksi meistä itsestämme näyttää siltä kuin edistyisimme, ja me unohdamme että useimmat näkemistämme paheista ovat vaikutuksia, lopulta ankaria, huomaamatta tapahtuneesta pitkällisestä taantumisesta. Me unohdamme että sovittelevat parannuskeinomme harvoin täysin parantavat pahan, ja ennen kaikkia unohdamme, että sillä tiellä missä nyt kuljemme alaspäin, hyvä on muuttunut pahaksi meidän silmissämme, ja sitä hävitetään edistyksen nimessä, aivan niinkuin pahaa hävitetään ja asetetaan hyvää sijaan sillä tiellä, jota myöten me kuljemme ylöspäin. Tämän on todellakin harhaluulojen harhaluuloa, sillä se ilmaisee meille tuon kamalan totuuden, että jos valtiollinen turmiomme kerran tulee, innokkaat uudistajat saavat sen aikaan ja lämpimät isänmaalliset sitä hartaasti kannattavat, uskoen sitä välttämättömäksi askeleeksi parannusta kohti. Niinkauan kuin ihminen on sama kuin nyt, ei ole edistystä odotettava sen asteen yläpuolelle, missä me nyt olemme, ja jossa kaikki sivistyksen yritykset ovat näyttäytyneet mahdottomiksi. Ja koska tämäkin kehitysaste on vain kuin puun oksa, johon muutamat ihmiset ovat kiivenneet ja pysyttelevät kiinni, vapisevassa, pyörryttävässä pelossa heiluen likaisuuden kuilun yli, ei pitäisi pelkän edistyksen enää viehättää meitä.