PETOSTA!
9/4. Mikko on "unohtanut" suorittaa laskuesimerkkinsä tänään.
Lange.
16/4. Ei Mikko ole tänäänkään tuonut kotona laskettavia laskuesimerkkiä.
Lange.
23/4. Mikko on tänään tuonut kovin huolimattomasti ja hätiköimällä suoritettuna laskuesimerkkinsä kouluun.
L.
30/4. Mikko jää tänään kouluun 2—3 laskemaan esimerkkinsä uudestaan.
L.
Mikko Tiukkatuulen arvosteluvihon, muistutuksille varattu, sareke oli näin koristeltu viime kuukautena.
Joka kerta täytyi "näyttää" isälle, ja aina oli se tuottanut surkeutta kotiin. Viimeksi oli 4 tarkkaavaisuudessakin!
Nyt hän istui tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla käytävässä. Se kaikui surkean kumeasti tyhjässä, hiljaisessa koulurakennuksessa, jossa Mikko Tiukkatuuli oli ainoa elävä olento.
Hän oli laiskanläksyllä.
Hän laski ja laski. Opettaja Lange oli selittänyt hänelle kaikki kolme esimerkkiä, ihan tarkoin, kaikki arvokertoineen ja juurimerkkeineen.
Tuntui siltä kuin hän olisi tajunnutkin. Mutta…
Äkkiä kuuli hän askeleita tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst astui sisään.
Hän, tuli rehtorin asunnosta rakennuksen toisesta kyljestä. Hänen yllään oli kotitakki, jota ei Mikko Tiukkatuuli ollut ennen koskaan hänellä nähnyt; se olikin tahriintunut ja ruma. Muutoin rehtori aina oli koulussa erittäin puhtaasti ja hyvin puettu.
Rehtori tuoksui kaalille ja kaiveli hampaitaan.
— No, Mikko, ovatko laskut valmiit?
— Eivät.
— Etkö sinä ole pitemmälle päässyt? Puolet ensimäisestä kysymyksestä!
Istutko sinä täällä laiskottelemassa?
— En, sanoi Mikko Tiukkatuuli painaen päänsä alas ja katsellen paperejaan. — Minä olen laskenut kaiken aikaa.
— Etkä ole pitemmälle päässyt!
— E — en.
— Ystäväiseni, etkö sinä ymmärräkään kysymyksiä?
— En! vastasi Mikko Tiukkatuuli luoden avuttoman katseen rehtoriin.
— Ala laskea seuraavaa!
— En minä käsitä sitäkään! sanoi Mikko Tiukkatuuli, ja kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä.
— No, aiota sitten kolmatta, poikaseni!
Mikko Tiukkatuuli ei voinut enää vastata.
— Ehk'et sinä ymmärrä sitäkään?
— E—e—en, nyyhkytti Mikko Tiukkatuuli.
Rehtori kulki pariin kertaan lattian poikki edestakaisin.
— Tämä on oikein paha asia! mutisi hän itsekseen. Hän pysähtyi ja katseli Mikko Tiukkatuulta.
— Saat vielä koetella hiukan aikaa!
Rehtori meni.
Mikko Tiukkatuuli pyyhki nenäänsä ja kuivasi silmänsä. Hän tuijotti vihkoonsa, jossa kaikki kauheat luvut ja pitkät mahdottomat laskut olivat väärin lasketut — niin väärin, niin hullusti! Kun hän sai loppuun suoritettua jonkun laskun, oli se ihan toisen näköinen kuin opettaja Langen taululla laskema.
Hän katsoi taakseen. Siellä, pitkin lattiaa, seistä törröttivät tyhjät penkit; seinät olivat niin merkillisen kylmät ja paljaat. Tuolla ylhäällä opettajan istuimen puolella oli musta taulu nurkassa. Se oli huonosti pesty, ja vieläkin saattoi huomata viivoja ja jälkiä opettaja Langen laskuista.
Mutta ne oli kumminkin pyhitty pois!
Ei mistään, minne hän kääntyikin, ollut apua saatavissa. 'Ei luokasta, eikä sen ulkopuolelta.
Ulkopuolella — siellä kotona olivat isä ja äiti, joille taaskin piti näyttää! Nyt he juuri olivat päivällisellä ja pitivät hauskaa. Vaikka — eihän heillä nyt hanskaa voinut olla; kyllähän he olivat arvanneet hänen taaskin jääneen "laiskaan".
Voi, niitä kauheita kirjallisia kokeita! Niistä ei selviä arvaamalla, eikä tekosyiden avulla. Ne vielä kerran vetävät tuomion ja rangaistuksen hänen niskoilleen koko kouluajalta. Ja kaikkein ensimäiseksi laskento. Tietysti. Saksan- ja latinankielisistä kirjoituksista hän kyllä selviytyisi jollakin lailla, niitä hän hiukan osasi; olihan niissä edes sanakirja ja kielioppi turvana ja sitten, seitsemän kertaa sentään, olihan niissä edes inhimillisiä sanoja, joita voi kirjoittaa! Mutta matematiikka on aivan outoa. Se häilyy ilmassa, eikä ole minkään maailman esineen yhteydessä!
(a + b)² = a² + 2ab + b² (a — b)² = a² — 2ab + b²
Joko nyt ajattelee a taikka b, taikka a² ja b², — niin, eihän se ole mitään. Jotakin olematonta, sellaista, josta ei voi muodostaa mitään kuvaa!
Ensin alussa se oli ollut niin helppoa kuin pistää jalkansa housuun, aivan kuin lasten leikkiä; mutta sitten se kasvoi noin vaan salavihkaa; hän ei ollutkaan pitänyt varalla, eikä lukenut läksyjä, eikä kuunnellut — ja nyt se seisoi tuossa hänen edessään kuin kivenkova, voittamaton vihamies, olento, jota hän ei ollenkaan tuntenut.
No, niin! kyllä hän oli vähitellen luisunut tuon hirviön pauloihin; laskentoesimerkeistä onnettomuus vielä tulee!
Kenties piankin! Ehkä juuri tästä "laiskasta", joka oli kerrottava. Nyt he kaiketi alkavat tiedustella — haistaa, kuinka asian laita oikeastaan on…
Hän putkahti. Rehtori Holst tuli uudestaan sisään.
— Katsos, Mikko, vie tämä kirje kotiisi isällesi. Voitko kuulla kellon lyönnin tänne?
— Kyllä.
— Kun se lyö kolme, niin saat mennä. Mikko Tiukkatuuli jäi yksin istumaan. Mutta nyt hänellä oli kovin kiusallista seuraa: rehtorin kiiltävä, valkea kirje, osoitettu hänen isälleen hienolla, säännöllisellä käsialalla, oli hänen edessään pöydällä.
Mikko Tiukkatuuli oli yhtä kalpea kuin tuo kiiltävä paperi. Tuossa se oli: Tilinteko.
Tässä kirjeessä oli tietysti kaikki selvästi ja armotta esitetty isälle, — että hän, Mikko Tiukkatuuli, kulki päivästä päivään täällä koulussa, menetellen aivan kuin ei hän kuuluisi koko hommaan; hän vaan arvaamalla pujottelihe eteenpäin, kun toiset pojat todenteolla lukivat ja ahkeroitsivat. Ja isä maksoi joka lukukausi hänen koulurahansa; yhtä hyvin hän olisi voinut heittää ne veteen. Ei ollut kyvyn puutekaan esteenä, niinkuin Söyrinki Miehentappajalla, pikku raukalla; ei, kaikki oli laiskuutta, kurjaa, ääliömäistä…!
Hän laski päänsä käsilleen pöydälle; syvällä, vatsanpohjassa koski niin kipeästi. Ehkä tässä oli myöskin sanottu, kuinka hän kirjoittaa runoja tunnilla, sen sijaan että hänen pitäisi kuunnella ja tarkoin seurata opetusta!
Isä saisi tietää kaikki. Hän tulisi kouluun puhuttelemaan rehtoria; silloin hän saisi kuulla vieläkin enemmän, isä!
Mikko Tiukkatuuli kuvitteli näkevänsä isänsä kasvot kovin surullisina.
— Mitä me sinulle nyt teemme, Mikko? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi äidille. Paraiten illalla, kun he olivat menneet levolle. Seuraavana päivänä tulisi päätös:
— Koulunkäynti saa jäädä sinulta, Mikko. Sinun täytyy yrittää toista tietä!
Mikko Tiukkatuulen mielessä häilyi:
Merelle — taikka konepajaan, tulla insinööriksi, ehkä puusepänoppiin —?
Taikka joutua puotiin, kauppiaaksi…
Mitähän tuossa rehtorin kirjeessä oli?
Hän nosti sen valoa kohti; mutta kuori oli läpinäkymätön. Hän pani kirjeen pöydälle ja kiristi kuorta; — vielä vähemmän voi nähdä! Hän tirkisti kuoren ylimmäisestä kulmasta, joka oli hiukan raollaan. Reikä oli liian pieni. Kirje oli kokoon taivutettu, sen hän näki — — —
Ehk'ei liima ollutkan oikein tarttunut — jos hän saisi kirjeen kannen irti pitkin liimausta, niin voisi hän liimata sen uudestaan!
Varovasti hän koetti kynäveitsellä, kohotti ja veisti. Mutta liima piti kiinni, se oli tiivis, kuiva ja luja; hän saattaisi vielä repiä paperit veits…
Hän repikin kuoren!
Tuo näytti pahalta. Kuoren kansi oli pullistunut kulmasta. Kynäveitsessä oli ollut sitäpaitsi jotakin tahraa, sillä paperikin oli likaantunut. Ja sitten oli vielä repeämä ylöspäin, eikä niin aivan pienikään!
Tämän isä heti huomaisi!
Yksi, kaksi, kolme, kuori lensi auki! Äkkiä nykäsi hän kirjeen ulos, avasi sen —
"Jotta Mikko voisi seurata laskennossa, jossa hän on heikko, pitää
hänen välttämättä saada muutamia tuntia yksityisopetusta".
Niin siinä oli kirjoitettu. Rehtori Holsfin hienoilla, pienillä kirjaimilla.
Ensi hetkessä Mikko hengitti keveämmin. Eikö se pahempaa ollutkaan — tällä kertaa?
Mutta sitten hän yht'äkkiä jäykistyi kauhusta: Hän oli murtanut rehtorin kirjoittaman kirjeen, joka oli vietävä isälle. Oli tarpeetonta panna sitä enää revittyyn kuoreen takaisin! Hän aikoi mennä paperikauppaan ostamaan uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —!
Kylmä hiki nousi Mikko Tiukkatuulen otsalle hänen mennessään uunin luo. Pohjalla hehkui vielä hiiliä tukan alla. Hän hautasi rehtorin kankean ja kiiltävän kirjeen sinne, pöyhi hiukan — pian paperi syttyi ja leimahti ilmiliekkiin. Näin muuttui rehtorin kirje tuhaksi.
Samalla kello löi kolme lyöntiä alhaalla käytävässä;- Mikko Tiukkatuuli kokosi kirjansa ja lähti pois, astuen tyhjien käytävien lävitse.
Kotiin päin hän kulki vitkaan. Hän mietti ja suunnitteli. Olihan sekin yksi keino — päästä eroon kaikesta polttamalla asiapaperit!
Nyt oli isälle näytettävä muistutus. Toissapäivänä hän oli saanut 4 äidinkielen suullisessa kuulustelussa: se oli häpeä; eilen merkittiin latinankirjoituksista kaksi arvosanaa — koti- ja koulukirjoituksesta. Ne olivat 3,5 ja 4.
Kaikki nämä yhteensä ja muistutus ja "laiskassa" olo — —!
Mutta arvostelukirjan hukkaaminen oli kaikkein pahinta, mitä koulussa saattoi tapahtua! Arvostelukirja! Sehän oli kirjoista pyhin!
Mikko Tiukkatuuli käveli ja suunnitteli: oli kuukauden viimeinen päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan nyt, alkaisi se ensimäisestä päivästä toukokuuta. Kulunutta kuukautta ei suinkaan enää kirjoitettaisi;' se olisi ollut ja mennyt! Ja mitä hän saisikaan, jos hukkaisi arvostelukirjan? No, joka tapauksessa oli edullisempaa päästä eroon arvostelukirjasta juuri nyt!
Ihana asia, päästä eroon tuosta lyijynraskaasta, sydäntä vaivaavasta taakasta — ei tarvitsisi näyttää isälle…!
Ei tarvitsisi muuta, kuin pistää tuo ohut, inhoittava kirja uuniin!
Mikko Tiukkatuuli tuli kotiin. Hän meni sisään pääoven kautta. Talossa vallitsi hiljaisuus. Keittiöstä kuului astiain kolinaa, niitä huuhdottaessa.
Oli jo kulunut pitkältä iltapäivää.
Eteisessä, kohtasi hän Hanna siskon, — tämä oli nuorempi kuin Mikko
Tiukkatuuli. Hän katsoi musertavan halveksivasti veljeensä.
— Taaskin sinä olet istunut! hyi, häpeä!
— Se ei koske sinua! Oletteko syöneet?
— Jo aikoja sitten.
— Missä isä on?
— Hän nukkuu päivällisunta.
— Missä on äiti?
— Äiti myöskin, tietysti. No, kyllä saat kyytiä isältä!
— Ruokaa minä tahdon!
— Sinä! Laiskalainen! Isä sanoi, ettei sinulle saa ruokaa antaa!
Mikko Tiukkatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartaan — valehteliko hän vai —?
— Hiljaa, hiljaa!
Vanhempi sisar, Andrea, tuli salista.
— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat! Entä sinä, Mikko!
— Minäkö! Hyh, kaikista sitä pitäisi välittää!
Me olemme saaneet jälki-istuntoa koko luokka, siksi että olimme kieltäytyneet laskemasta Langen laskuesimerkkiä — mahdottomia, näetkös! Minä en tietysti voinut yksin ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat yksimielisiä! Pyh!
— Siinä luokka teki kovin huonosti! sanoi Andrea ankarasti, — mutta silminnähtävästi kevennetyin mielin.
— Kuules, Drea, — onko isä kovin vihoissaan?
— Hän luuli sinun yksinäsi istuneen.
— Onko totta, etten minä saa ruokaa?
— Ei suinkaan, minä olen säästänyt sinulle. Tule!
Mikko Tiukkatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä keittäjä
Jaana mutisi:
— Tuota poikanulikkaa, jota erikseen pitää palvella!
— Hiljaa! sanoi Drea, avaten paistinuunin, jossa vadit olivat.
— Varmaankin on vaan kalaa? kysyi Mikko Tiukkatuuli ja kurkisti mustaan uuniin. Hän olisi ollut mies syömään sekä vadit että ruuat; hän oli niin nälissään.
Drea sisko ei vastannut mitään, otti vaan vadit ja vei ne ruokahuoneeseen. Mikko perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — oikein somasti sitäpaitsi! Sitten tuli suuri vati sisältöineen!
— Lihapalleroita!
Oikein mieliruokaa.
* * * * *
Seuraavana aamuna meni Mikko Tiukkatuuli kirjat kainalossa kouluun; yksi niistä puuttui: arvostelukirja. Se oli ohuin kaikista kirjoista ja kumminkin tuntui kirjaröykkiö tänä aamuna niin kevyeltä hänen kainalossaan kuin tyhjä!
Hän oli ollut hereillä kokonaisen tunnin yöllä ja miettinyt.
Täytyi keksiä jotakin repäisevän erinomaista. Jotakin sellaista, josta ei millään muotoa voinut puhuakaan.
Lopulta hän olikin keksinyt.
Mutta kylmä hiki nousi hartioihin hänen astuessaan katua alas, ja ääni vapisi, kun hän puoliääneen itseksensä mutisi, mitä oli sanottava.
Onneksi ei ollut laskentoa ennenkuin ylihuomenna, joten ei tarvinnut joutua puheisiin Langen kanssa.
Vaikeinta oli saada käsiinsä Svenningsen, joka oli luokan johtaja, edeltäkäsin ja kahdenkesken, etteivät toiset pääsisi kuulustelemaan tai mutkimaan.
Koulun käytävässä hän katsoi suurta lukujärjestystä ja huomasi, että
Svenningsenillä oli ensimäinen tunti kolmannella luokalla.
Pojat tulivat meluten, joukottain ja yksitellen. Mikko Tiukkatuuli oli asettunut vahtiin käytävän kulmaan aliluokkien eteen, missä kolmas luokka oli lähinnä. Pojat menivät hänen ohitsensa, suuret ja pienet, jotkut kiipesivät ylemmä portaita myöten, toiset alaluokkain puolelle, toiset taas käytävän vastakkaiseen suuntaan; kaikki he hävisivät ovensa taakse. Mikko Tiukkatuuli tuli ajatelleeksi viime kesää maalla: kun siellä, karja tuli kotiin iltaisin, ja ajettiin naudat tarhaan tai navettaan, löysi kukin itsestään omaan karsinaansa.
Joku kysyi, miksi hän siinä seisoi? Hän sanoi syyksi mitä milloinkin. Luokkahuoneet täyttyivät, melu nousi, kustakin luokasta kuului erilaista mellakkaa.
Mikko Tiukkatuulta alkoi seisominen jo väsyttää. Ajatellessaan, mitä oli sanottava Svenningsenille, kalpeni hän ja alkoi peljätä, mutta rohkaisi taas mieltään.
Vihdoin soitettiin ja Svenningsen tuli opettajahuoneesta. Hänen seurassaan oli lehtori Sömme. Käytävien kulmassa he pysähtyivät juttelemaan. Sitä kesti hetkisen; Mikko Tiukkatuuli odotti peloissaan, jotta vatsassa kurisi ja kivisti.
Lopulta nuo kaksi erosivat nauraen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta luokkaa kohti.
— Anteeksi, herra Svenningsen…
— No, Mikko herra, mitä nyt on tapahtunut aamupuhteella?
— Minä tahtoisin vaan — vaan ilmoittaa, että minä olen ollut huolimaton — niin huolimaton ja — hukannut arvostelukirjani.
— Hukannutko arvostelukirjan? Mitä hutiloimista se on! Mutta voithan sinä löytää sen?
— Niin kyllähän minä voisinkin, — mutta…
— Minne sinä sen hukkasit? Tännekö, vai kotiisi?
— Kotonahan minä, mutta… — No, hae uudestaan kotoasi! sanoi
Svenningsen aikoen poistua. .
— Ei — se — ei sekään käy päinsä…
— Minne sinä, poika, olet sen hävittänyt sitten?
— On niin — niin ilkeä sanoa sitä…
— Mitä juttua se on! Minne sinä olet hukannut arvostelukirjan?
— Se — minulle kävi niin onnettomasti, että se — se putosi — lantaan.
— Minne — — —
Mikko Tiukkatuuli loi katseensa maahan. Svenningseniä nauratti:
— No, sitten olet oikeassa — ei sitä voi enää etsiä! Saat ostaa itsellesi uuden.
— Saisinko nyt heti juosta kirjakauppaan?
— Minkä vuoksi nyt heti? Odota välituntiin
— On niin — niin ilkeätä, jos minun pitää kertoa siitä toisten kuullen luokassa.
— No — niin, mene sitten!
Mikko Tiukkatuuli juoksi.
Kadulla tuntui maailma hänestä valoisammalta, ilma keveämmältä — hurraa! nyt se oli kestetty!
Uuden puhtaan kirjan saatuansa juoksi hän takailin — raskas taakka oli pudonnut hänen hartioiltaan, nyt oli alettava uutta -elämää koulussa, kun oli saatu uusi, puhdas arvostelu kirja; niin hän päätti itseksensä!
Eihän tuo niin kovin vaikeaakaan ollut, piti vaan lukea ahkerasti kotona.
Välitunnilla rehtori Holst puhutteli häntä:
— No, Mikko, mitä isäsi sanoi kirjeeni johdosta?
Mikko Tiukkatuuli punastui.
— Kyllä minä saan ottaa tuntia laskennossa, vastasi hän.
— Hyvä on. Koetappas nyt oppia se aine perinpohjin!
Päivänpaiste, jossa hän oli lämmitellyt aamusta saakka, hävisi äkkiä.
Rehtori taputti häntä mennessään olalle.
Oi, jos rehtori olisi tiennyt hänen valehtelevan, että kirje oli poltettu, eikä isä saanut nähdäkään sitä!
Jos se tulisi hänen tietoonsa!
Jos rehtori sattuisi tapaamaan isän kadulla, ja tulisi puhe kirjeestä?
Mahdotonta.
Nyt ei auttanut muu, täytyi päntätä matematiikkaa päähän, jotta luultaisiin hänen ottavan tuntia.
Taikka — sanoisiko hän isälle, että rehtori oli käskenyt sanomaan —? Ei, se ei ollut viisasta. Silloin isä varmaankin puhuttelisi rehtoria ja kirjejuttu vielä selviäisi.
Ei auttanut, täytyi ponnistaa ja tehdä työtä!
Taas Mikko Tiukkatuuli sai valoisampia mietteitä; hänen mielestään oli kohtalo asettanut näin asiat, jotta hänen pitäisi pakostakin oppia matematiikkaa.
Kirkasta auringonpaistetta, niin kuin aamulla, ei nyt enää tullut. Hän tunsi rehtorin käden Olallansa kaiken päivää. Rehtori oli taputtanut häntä ystävällisesti.
Kun hän valehteli!
* * * * *
— Sinä osaat, kun vaan tahdot, Mikko kulta!
Niin nyt äkkiä alettiin sanoa joka puolelta, koulussa opettajat, ja kotona, kun hän tali päivälliselle, oli aina kerrottavaa ykkösistä historiassa, maantiedossa, saksassa, latinassa ja uskonnossa.
Uusi arvostelukirja oli tuonut tämän uuden elämän mukanansa.
— Otatko sinä nyt yksityistuntia? kysyi opettaja Lange; hän piteli Mikko Tiukkatuulen vihkoa, jossa oli neljä esimerkkiä, kukin merkitty sinisellä "0" ja viimeisen alla pitkä ykkönen.
— Otan, vastasi Mikko Tiukkatuuli painaen alas katseensa.
— Kuka sinua opettaa?
— Kandidaatti Winther.
— Hyvä on. Laskekaa vaan edelleenkin yhdessä esimerkit.
— Kyllä.
Uudessa elämässä ei ollut mitään vaikeuksia; arvostelukirja oli ne tasoittanut. Kaikki viheliäisyys oli hävinnyt tuon vanhan, kurjan kirjan mukana. Hän oli kerran valehdellut, eihän tuo nyt mitään erinomaista ollut. Sitäpaitsi vaan Svenningsenille!
Mutta matematiikka ja "yksityistunnit", se oli jotakin toista ja paljoa pahempaa. Sitä hän ei koskaan saanut mielestään; sinä hetkenä, jolloin hän poltti rehtorin kirjeen, oli hän antanut kättä pahalle, joka ei hellittänyt; se kasvoi!
Toinen seikka veti toisen mukanaan, — valhetta ja alituista pelkoa, uusia valheita, suurempaa ja monipuolisempaa pelkoa! Aina lujemmin ja pahemmin hän takertui, yhä kauvemmaksi hän joutui pelastuksen tieltä.
Matematiikkaa ei voinutkaan lukea itseksensä. Hänen ponnistuksensa — teki asian vaan sekavammaksi, mahdotonta oli ymmärtää. Ja yhtä kaikki piti hänen edistyä, aina vaan parantua Langen silmissä; Ottihan hän yksityistuntia! Ja joka päivä oli se vaara tarjona, että rehtori tapaisi isän, ja tulisi puhe kirjeestä. Asia oli kumminkin jo hiukan vanhentunut. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos nyt Lange kysyisi Wintheriltä esim. edistystä! Sehän voisi helposti tapahtua. Hän oli eräänä päivänä nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla; peläten kuin kuolemaa, pujahti hän erääseen porttikäytävään, ettei häntä huomattaisi. Jos he olisivat hänet nähneet, olisi heti tullut puheeksi yksityisopetus! Sen jälkeen hän pelosta vavisten lähestyi jokaista kadun kulmaa…
Kaikki oli seurauksena kirjeen polttamisesta.
Se olisi kernaasti saanut olla tekemättä!
Mutta hän oli ollut niin kankeasti peloissaan silloin, eikä hän voinut tietää, mitä siinä olikaan!
Pahinta oli se, että kotona laskettavien esimerkkien piti olla oikein joka kerta. Nehän opettaja Winther oli tarkastanut! Koulussa suoritettavat esimerkit ja muut tehtävät ja jokapäiväiset läksyt kyllä selviäisivät.
Laskentovihot tuotiin opettajalle perjantaina viimeisellä tunnilla. Opettaja Langen tapana oli jättää vihot opettajain pöytälaatikkoon, josta hän ne otti seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, kun hänellä oli vapaatunti; sillä tunnilla hän korjasi virheet opettajain huoneessa. Tällä lailla hänen ei tarvinnut roikottaa suurta vihkopinoa kotiinsa joka perjantai.
Mikko Tiukkatuuli tuli kouluun joka lauantaiaamuna 20 minuuttia vailla kello 8. Hän toi pienen pullon mustetta kotoa tullessaan. Opettajain pöytälaatikko ei ollut koskaan lukittu. Pinosta hän otti Antti Bechin vihon; tulisessa kiireessä hän sitten jäljensi Antin laskut omaan vihkoonsa — kello 8 oli kaikki valmiina ja molemmat vihot Langen pinossa.
Näin suoritettiin kotilaskut.
Mutta tämä oli vaarallista peliä — joka lauantaiaamu piti se temppu uudistaa kauheassa pelossa, että joku tulisi!
Hän hiukan häpesikin kertoa tätä Antti Bechille. Eräänä lauantai-aamuna tuli Antti Bech aikaiseen kuohuin ja tapasi Mikko Tiukkatuulen kopioimassa hänen vihostaan.
— Minä luulin Wintherin selvittävän sinulle kaikki!
— Niin kyllä, mutta minä en sittenkään tajua kaikkea aivan selvästi.
— No — minun vihkoani voit kernaasti käyttää! Oikeastaan hän olisi voinut kertoa kaikki Antti Bechille. Hänellä oli hyvä halu tehdä niin; tuntui siltä kuin Antti olisi voinut auttaa häntä pääsemään eroon tuosta epäpuhtaasta ilmakehästä, joka ympäröi häntä! Ja sekin olisi hänen mielestään auttanut, jos olisi saanut kertoa asiasta jollekin!
Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Antti Bech oli niin avonainen, suora ja rehti poika — hänelle ei sopinut kertoa poltetusta kirjeestä, valheesta, eikä muusta halpamaisuudesta.
Yksin hän siis kantoi kaiken. Sekin tuntui pahalta, että isäkin oli tavallansa sekoitettu hänen asioihinsa; olisihan hänen pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta, kun isä ja äiti tulivat kävelyltä illallisen jälkeen, oli Mikko Tiukkatuulen vatsa kipeä pelosta, ja hän tarkasti ja vilkkui isiinsä kasvoja — oliko hän mahdollisesti tavannut rehtorin ja puhe ollut kirjeestä.
Joka aamu, joka tunti koulussa vaivasi häntä tuo ainainen pelko. Jos rehtori sattui tulemaan sisään tunnin kuluessa, jähmistyi hän kauhusta ja pelko sävähti kuin leimaus hänen lävitsensä — nyt voisi tulla hänen vuoronsa — kirje, opettaja Winther, Antti Bechin vihko…
Hän ponnisteli kovasti lukien läksyjä. Suurimpana kehoituksena oli se tunne, että hänen täytyi saavuttaa opettajien suosio, voittaa myötätuntoisuutta — sen päivän varalle, jolloin laukeaisi!
— Minusta näyttää Mikko käyneen laihaksi ja kalpeaksi näinä päivinä, äiti, sanoi isä eräänä päivänä päivällis-pöydässä.
— Hän lukee kovin ahkeraan, näetkös isä — läksyjään, vastasi äiti.
Erittäinkin on laskento vaikeaa, eikö ole, Mikko?
— On, vastasi Mikko — varsinkin se.
— Niin, niin, poikaseni, sanoi isä — ponnista sinä vaan kunnes pääset päällepäin, sitten se kyllä sujuu helpommin!
Isä nyökkäsi hänelle. Viime aikoina he olivat olleet kovin hyviä hänelle ja iloinneetkin hänestä!
— Yritä, yritä ylöspäin vaan! kehoitti isä.
Kyyneleet syöksyivät äkkiä Mikko Tiukkatuulen silmiin — ja koko kurjuus, viimeisten viikkojen hätä ja tuska kuohahti kuin suuri aalto hänessä — — oi, jospa nyt voisi heittäytyä isän syliin ja tunnustaa hänelle kaikki tyyni, kirjeestä ja kaikesta!
— Rakas, oma poikani! Ala nyt sentään itke!
— E — enhän minä!
— — - Neljä viikkoa oli kulunut näin; nyt oli perjantai. Kun Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli menivät yhdessä kotiin, niinkuin heidän tapansa oli ollut viime aikoina, sanoi Antti Bech:
Huomenna aamulla, jos sinulla olisi apua minun esimerkkieni jäljentämisestä, on ainoastaan laskuesimerkit vihkoon merkitty. Laskujen suoritus on irtonaisella paperilla, jonka olen pannut lehtien vähin. Minulla on huomenna kello 10:ltä vapaata laulusta; silloin kirjoitan ne vihkoon, näetkös — eilen ei ollut aikaa. Varmuuden vuoksi, jos Lange olisi katsonut, tahdoin panna lapun mukaan, ettei hän saisi sanoa minun jättäneen laskematta! Mutta muista olla varovainen, ett'et hukkaa lappua!
— Se on tietty, totta kai.
Seuraavana aamuna istui Mikko Tiukkatuuli yksin luokassa, kirjoittaen Antin vihosta. Oli vaan kaksi esimerkkiä; ne olivat pian kirjoitetut. Kun kaikki oli kirjoitettu, läjähytti hän vihkonsa kokoon ja pisti sen keskelle Langen vihkopinoa laatikkoon. Mutta samassa, kun hän aikoi panna irtonaista paperia Antin vihkoon, kaatoi hän mustepullonsa — ja niin sikamaisen pahasti, että muste vuoti lapullekin ja töhri sen niin, ettei ollenkaan voinut lukea. Se olikin lyijykynällä kirjoitettu…
Hän seisoi hetkisen neuvottomana. Nyt hän oli tuhrinut Antti Bechin lapun, josta toinen juuri oli varoittanut!
No, ei ollut muuta neuvoa, täytyi kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antin vihkoon vanhan, hävitetyn sijaan. Hän sai käsiinsä paperiliuskan ja lyijykynän ja kaivoi pöytälaatikosta laskuvihkoaan.
Kun hän istui kirjoittamaan, huomasi hän saaneensa kiireessä Simo
Selimerin vihon, eikä omaansa.
No, sehän oli yhdentekevä, tietysti! Oli kiire, eikä hän joutunut enää etsimään omaa vihkoaan!
Niin nopeaan, kuin kynästä irti pääsi, jäljensi hän, ja ennen kuin kello löi kahdeksan, oli kaikki valmiina, uusi lappu Antin vihossa ja molemmat, Simo Selmerin ja Antin, vihot tallessa opettajan pöytälaatikossa.
Kello kymmeneltä oli laulutunti; Mikko Tiukkatuuli näki Antin ottavan laskuvihkonsa laatikosta. Kello yhdeltätoista olivat he taas yhdessä norjankielen tunnilla. Mikko Tiukkatuuli oli hiukan jännityksessä. Mutta Antti Bech ei sanonut mitään; niin ei luultavasti huomannutkaan, että lappu oli uudistettu, luuli vaan omakseen!
Oli keskiviikko, kello 9. Kello 9—10 oli matematiikkaa, ja opettaja
Lange tuli.
Heidän piti saada takaisin kotilaskunsa heti tunnin alussa. Mikko Tiukkatuuli oli aina keveämmällä mielellä, niistä päästyään, ilman pitkiä puheita.
Opettaja Lange oli tänään kovin totinen. Pojat pitivät hänestä paljon; hän oli niin kaunis ja nuori, kovin suora ja hyvä mies. Mutta tänään, niinkuin sanottiin, oli hän kovin vakava.
Hän seisoi hetken ääneti, korkea vihkoröykkä oli pöydällä hänen edessään.
— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.
Söyrinki Miehentappaja nousi seisomaan kaikkein viimeisimmältä paikalta.
— Minä olin.
— Tule tänne, Söyrinki!
Söyrinki tuli — vavisten. Pikku Söyrinki Miehentappajan asiat olivat aina hiukan hullusti, siihen oltiin jo totuttu.
— No, Söyrinki — onko kukaan ollut laskentovihkoja kourimassa täältä laatikosta lauantaina?
Tämä herätti huomiota. Tiesiväthän useimmat pojat laskuvihkojen olevan siellä niin mukavasti saatavina lukitsemattomassa laatikossa lauantaisin.
Keskellä luokkaa voihkasi joku; kukaan ei sitä kumminkaan huomannut. Se oli Mikko Tiukkatuuli; hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltansa ja peitti sukkelaan naamansa, painaen päänsä alas.
— Vastaa nyt, Söyrinki!
— E — ei, minun tietääkseni! änkytti Söyrinki Miehentappaja.
— Ymmärrätkö, poikaseni, minä kysyn, sillä minun täytyy saada se tietää. Minä kysyn vielä senkin vuoksi, että sinä järjestäjänä olet siitä vastuussa.
Tätä sanoessaan katsoi opettaja Lange merkitsevästi ja pitkään Antti
Bechiin ensimäisellä rivillä.
Söyrinki Miehentappaja seisoi lattialla, eikä vastannut sanaakaan.
Vitkaan hän käänsi päätään ja katsoi — hänkin Antti Bechiin, salavihkaa.
Äkkiä Antti Bech nousi reippaasti, Hän heitti päätään, se oli hänen tapansa — melkein uhallisesti:
— Minä kävin laatikossa lauantaina kello 10.
Opettaja Lange puri huultaan.
— Sitä minäkin pelkäsin, Antti Bech, sanoi hän — saat mennä paikallesi,
Söyrinki. Söyrinki kulki poikien ohitse; ei kukaan häntä enää katsonut.
Kaikki tuijottivat Antti Bechiin, joka seisoi luokan eturivissä.
— Mitä sinulla siellä oli tekemistä?
— Minä en kerinnyt perjantaina kirjoittamaan muuta kuin laskuesimerkit. Laskujen suorituksen olin minä kirjoittanut paperilapulle, joka oli vihon sisässä. Laulutunnilla, jolloin olin vapaa kaulatautini vuoksi, kirjoitin minä laskut puhtaaksi vihkoon.
Opettaja Lange katsoi melkein synkästi ja vakavasti Anttiin. Sitä kesti hetkisen. Sitten hän sanoi:
— Sen, että sinä olet kerran alentunut petokseen, Antti Bech, voisin sinulle anteeksi antaa, niin reipas poika kun muuten olet, mutta siksi rehellisenä miehenä olen sinua pitänyt, etten luullut sinun tahtovan pelastua siitä valheella.
— Se ei ollut petosta! sanoi Antti Bech, hypähtäen tuoliltaan.
Opettaja Lange katsoi halveksien häneen — samalla surkutellen. Hän otti kaksi laskentovihkoa.
— Katsokaa, tässä on kaksi laskunsuoritusta. Toinen on Simo Selmerin ja toinen Antti Bechin. Simo Selmer on kirjoittanut toisen tehtävän väärin vihkoonsa. Hän on kirjoittanut 3 x, kuu hänen piti kirjoittaa 5 x. Saman esimerkin olet sinä, Antti, kirjoittanut oikein. Mutta sinun suorituksesi ja vastauksesi on ihan sama kuin Simo Selmerin. Sinä olet koko laskussa, kauttaaltansa, käyttänyt 3 x, vaikka esimerkissä olit, aivan oikein, kirjoittanut 5 x; kuinka tämä on ymmärrettävä? Antti Bech ei vastannut. Pojat, hänen takanansa luokalla, istuivat niin hiljaa, että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. He näkivät Antti Bechin niskan punastuvan kutrisen tukan varjossa.
Opettaja Lange jatkoi:
— Sinä itse tunnustat kirjoittaneesi laskusi lauantaina täällä — kun vihot olivat tuodut perjantaina Sinä olet jäljentänyt laskun Simo Selmerin vihosta. Sinä olet harjoittanut petosta. Äläkä sinä yritäkään pelastua valheella. Sinun ei olisi siihen pitänyt ryhtyä. Ole hyvä, tässä on vihkosi. Minä olen antanut sinulle 6 petoksesta. Muuten tahdon puhutella rehtoria, mitä vielä on tehtävä. Ellet sinä olisi valehdellut olisin minä päästänyt sinut kuutosella.
Opettaja Lange tarjosi vihkoa pöydän ylitse. Antti Bech ei ottanut sitä.
— Minä en huoli Teidän kuutosistanne. Minä en ole tehnyt petosta. Minä — minä olen ehkä erehdyksestä kirjoittanut laskussani — 3 x…
— Lörpötystä, poika! sanoi Lange ja heitti vihon hänen eteensä pöydälle. — Istu.
— Minä en valehtele! huusi Antti Bech. Hänen laskentovihkonsa putosi lattialle.
Opettaja Lange otti kaikki vihot, nousi ja astui levollisesti alas paikaltaan. Hän pysähtyi Antti Bechin eteen ja sanoi vakavasti:
— Minä koetin kauan olla uskomatta. Minusta oli kovin ikävää, että sinä Antti olit käyttänyt Simo Selmerin vihkoa — mutta kun sinä nyt valehtelet, on se minusta paljon, paljon ikävämpää. Istu, poikaseni!
Sitten Lange jakoi vihot kaikille ympäri luokkaa. Ja jokaiselle, kellä vaan virhe oli, osoitti hän sen ja selitti. Hän ei enää ollut huomaavinaan Antti Bechiä, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istui tarkastamaan omaa laskuaan.
Opettaja Lange puhui levollisella äänellä, kulkien paikasta paikkaan pitkin luokkaa. Mutta pojat olivat ihan toisissa ajatuksissa; vähä väliin täytyi opettajan muistuttaa:
— Kuuntele tarkoin, poika!
Hiukan alempaa, noin keskeltä luokkaa kuului:
— Onhan näillä sinun koti- ja koululaskuillasi, hyvä Mikko, yhä edelleenkin suuri ero. Nämä ovat nyt aivan oikein. No — ei sinun tarvitse olla niin — niin häpeissäsi siitä! Olenhan minä sanonut, että antaisit herra Wintherin tarkastaa kotilaskujasi. Minä tarkoitan vaan, että sinun pitäisi suuremmalla tarkkuudella suorittaa koulussa laskujasi! Ovathan ne useimmiten samanlaisia tehtäviä.
Mikko Tiukkatuuli ei katsahtanutkaan ylös; hän otti vihkonsa vapisevin käsin. Ohimot kuumottivat.
— Älä nyt, poikaseni, noin, enhän minä sitä vaarallisena pidä! Kyllähän sekin tulee autettua aikanansa, näetkös! Kun sinä vaan olet tarkkaavainen ja käyt ahkerasti herra Wintherin luona. Muutoin voit viedä terveisiä herra Wiutherille minulta ja sanoa, että sinun tarvitsisi eritoten harjoittaa alkutietoja. Niissä sinä olet liiaksi häilyvä! Taikka — voinhan minä tilaisuuden sattuessa itsekin sanoa sen hänelle.
— Niin, minä olen nytkin antanut sinulle 1, minä otaksun, että sinä itsekin olet tehnyt työtä laskujeni suorituksessa!
Opettaja Lange poistui.
Mikko Tiukkatuuli jäi istumaan. Hän oli muuttunut kalpeaksi, kovin kalpeaksi. Hän tuijotti ensimäiseen riviin, jossa Antti Bech istui kumartuneena katsellen vihkoansa.
Kun opettaja Lange oli saanut jaettua kaikki vihot, alkoi hän kuulustella. Ensiksi kysyi hän Simo Selmeriltä.
Simo Selmerin äänessä ja koko olennossa oli — sen kaikki pojat huomasivat — voitonriemua. Taulun luona seistessään katseli hän kysymysten välissä silloin tällöin pilkallisesti Antti Bechiin.
Antti Bech istui aina vaan kumarruksissaan. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.
Taaempana, keskellä luokkaa, istui Mikko Tiukkatuuli ja tuijotti lakkaamatta — Antti Bechin selkään.
Tunti kului tavattomassa hiljaisuudessa.
Kun soitettiin, menivät pojat kovin sävyisästi ulos. Antti Bech kulki muiden keskellä, mutta toiset ikäänkuin väistyivät hänen tieltään.
Samoin koulun pihalla. Hän yritti olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, puheli ja nauroi. Mutta toiset vetääntyivät pois.
Eivät he millään muotoa tahtoneet osoittaa hänelle halveksimista tahi mitään sellaista. Ei — tämä oli vaan niin tykkänään käsittämätöntä, ihan mahdotonta uskoa. He oudoksuivat tätä, — eivät mitenkään voineet selvittää.
Antti Bech jäi yksin seisomaan.
Sitä useampi kerääntyi Simo Selmerin ympärille, joka seisoi toisella puolella koulunpihaa. Hän puhui hyvin innokkaasti; pojat seisoivat hänen ympärillään kuunnellen.
Luokassa oli kaksi puoluetta, toinen oli Antti Bechin ja toinen Simo Selmerin; vanhoista ajoista oli ollut niin. Tietysti oli luokalla sellaisiakin, jotka eivät kuuluneet mihinkään puolueeseen. Noilla kahdella oli kumminkin joukkonsa.
Antin oli pienempi. Hän oli pohjaltaan ylpeä, Antti Bech. Ainakin oli hyvin vaikea saada häntä myöntymään petoksiin tai muihin sellaisiin.
Simo Selmer, lukujuhta, "Kilvoittelija", ei ollut ensinkään sen tapainen, joten hänen "puolueensa" oli suurempi. Simo Selmer auttoi paljon lapuilla kirjoituksissa ja laskuissa; mutta hän otti aina maksun siitä. Söyrinki Miehentappaja piti hänet rusinoissa ja luumuissa; hänen isällään oli siirtomaatavaroiden kauppa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä puutarhasta ja toi niitä kouluun; hän maksoi kaksi omenaa Simo Selmerille kustakin latinan kirjoituksesta. Ja vielä muutakin. Muuten oli vanha juttu, että Wilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simo Selmerille 10 äyriä laskento-esimerkistä.
Näin kilpailivat Antti Bech ja Simo Selmer ensimäisestä sijasta luokalla. Useimmiten Simo oli voitolla. He olivat vihamiehiä monella tavalla.
Nyt Simo Selmer seisoi joukkonsa keskellä kerskaillen, että Antti Bech oli harjoittanut petosta, jäljentäen hänen laskujaan.
Antti Bech katsahti ympärilleen koulun pihassa. Kaukana toisista, voimistelusalin edessä näki hän vihdoin Mikko Tiukkatuulen, joka myöskin oli aivan yksin, Antti meni hänen luokseen.
— Mikko!
— No, mitä?
— Hyvä mies, älä nyt noin kauhistu! Kai sinä tiedät, etten minä ole pettänyt ja jäljentänyt — Kilvoittelijaa!
— No, sitä ei kukaan usko!
— Kyllä he uskovat. Minä aijon puhutella rehtoria. Kuuleppas, minun piti kysyä sinulta jotakin: Käytitkö sinä minun lappuani lauantaina?
— En.
— No, onhan se hyvä tietää.
Seuraava tunti oli lehtori Sömmen, norjankieltä. Sitten tuli latinaa, lehtori Buggen tunti. Molemmat, Sömme ja Bugge olivat merkillisen juhlallisia. Ei kumpikaan kysynyt Antti Bechiltä, mutta he katsoivat häneen vähä väliin.
Tämä synnytti tuskallista juhlallisuutta luokalla. Kaiken tämän alla tuntui olevan jotakin kytemässä — kun rehtori edes tulisi, jotta se leimahtaisi ilmi, saisi lopun ja tulisi päätös.
Kolmannella tunnilla oli Svenningsenillä saksaa.
Hän asettui paikalleen ja katseli ensityökseen halveksuen Antti Bechiä.
Sitten hän tarkasti päiväkirjaa.
— Opettaja Lange on antanut sinulle, Antti Bech, 6 petoksesta, kuulin minä, mutta sitä ei olekaan päiväkirjassa.
— Ei se sinne tulekaan! vastasi Antti Bech levollisesti.
— Vai niin!
— Sillä minä en ole harjoittanut petosta.
— Minä tahdon huomauttaa sinulle, sinä olet rohkea, rakas Antti Bech. Kai sinä tarkoitat, että opettaja Lange on valehdellut syyttäessään sinua?
— Minä tarkoitan, että tämä on erehdys.
— Vai, niin! Pikkunen erehdys! Kun sinä teet väärin, niin se on "erehdys", sinun mielestäsi! Niin, niin — rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sellaisia erehdyksiä arvostellaan, huolimatta henkilön arvosta, tässä koulussa 6:n numerolla.
Opettaja Svenningsen antoi Simo Selmerin kääntää. Hän oli erittäin laupias Simo Selmeria kohtaan. Äkkiä keskeytyi hiljaisuus, ovelta kuului pari lyhyttä kopausta, -ja rehtori astui sisään; hän oli mietteissään ja tavallista vakavampi. Hän astui vitkaan opettajain istuinta kohti, josta Svenningsen väistyi, antaen tilaa hänelle. Ensiksi hän kuiskasi pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi samoin kuiskaten kiivaana; samalla lie molemmat katsoivat Antti Bechiin.
— Antti Bech! sanoi rehtori.
Antti nousi seisomaan.
— Opettaja Lange on pyytänyt minua ilmoittamaan hänen ja minun päätökseni sinulle toveriesi läsnä ollessa. Sinä olet harjoittanut petosta. Lauantaina, kun sinulla oli lupaa laulusta, otit sinä opettajien pöytälaatikosta erään toverisi laskentovihon; säästääksesi omia vaivojasi jäljensit sinä hänen laskuesimerkkinsä. Tästä rikoksesta olet sinä saanut hyvin ansaitun kuutosen — niinkuin jokainen poika sinun sijassasi olisi saanut. Vaikka sinä vielä sitä paitsi koetat välttää rangaistusta jutellen paperilappusista ja muista, niin olemme, opettaja Lange ja minä, kumminkin yksimielisesti päättäneet, ettemme anna sinulle lisää rangaistusta siitä. Useimmat sinun opettajasi ovat, niinkuin minäkin, tulleet kovin pahoille mielin kuultuaan sinusta tällaisia asioita. Sinä olet sellainen poika, jota me kaikki kunnioitamme ja josta me paljon pidämme. Minä luulen myöskin huomanneeni, että toveriesi tunteet sinua kohtaan ovat samanlaisia. Me olemme siitä ymmärtäneet, että sinun on ehkä vaikeampi kuin muiden tunnustaa tehneesi halpamaista petosta. Kun sinä nyt yrität valheella päästä eroon asiasta, olet sinä väärässä luulossa, jos uskot valheen itseäsi paremmin auttavan kuin suoran, rehellisen tunnustuksen. Me olemme päättäneet antaa sinulle anteeksi tämän väärän luulon. Me toivomme, että sinä annat sille oikean arvon, tajuat, että meidän hyvä mielipiteemme sinusta velvoittaa sinua.
Antti Bech seisoi, taistellen itkua vastaan, rehtorin puhuessa. Kun puhe oli loppunut, nieli hän itkunsa suurella ponnistuksella ja sanoi:
— Minä en ole tehnyt petosta.
Rehtori tarkasti häntä tutkivalla katseellaan.
— Etkö sinä itse ole tunnustanut ottaneesi vihkosi lauantaina laatikosta — ja kirjoittaneesi laskut vihkoon laulutunnilla.
— O — olen, mutta…
— So, sanoi rehtori, kumarsi hiukan Svenningsenille ja meni.
Antti Bech pikemmin putosi kuin istui tuolilleen; hän laski päänsä käsivarsilleen pöydälle ja voihki.
Svenningsen seisoi selin luokkaan ja katseli ulos akkunasta. Pari kertaa hän kääntyi katsoen Anttiin päin, joka nyyhki ääneen. Pojat istuivat hiljaa.
Lopulta Svenningsen sanoi: — Ellet sinä voi hillitä itseäsi, Antti
Bech, niin mene ulos, kunnes tyynnyt.
Antti Bech meni.
Vielä kesti hetkisen, ennenkuin opettaja Svenningsen antoi jatkaa käännöstä.
Antti Bech ei tullut takaisin; eikä hän seuraavalla tunnillakaan ollut paikallaan.
Hän oli mennyt kotiin.
* * * * *
Mikko Tiukkatuuli astui kotiin päin. Hänestä tuntui kuin eivät jalat kannattaisi häntä; polvet notkuivat ja letkahtelivat.
Päivällispöydässä hän kertoi ykkösestään kotilaskuissa. Ruoka tarttui kurkkuun; hän nieli ja nieli.
Ruualta hän meni huoneeseensa. Täällä hän heittäytyi sänkyynsä — vatsalleen, haudaten päänsä tyynyyn. Hänellä oli kauhea halu saada itkeä, mutta ei mitenkään voinut. Rinnan alla tuska pakotti — ontto, kiertävä tuska.
Näin hän makasi tunnin ajan liikahtamatta. Sitten hän nousi vitkaan. Hän katsahti ympärilleen huoneessa, istui sängyn laidalle antaen jalkojensa veltosti roikkua. Taaskin kului pitkän pitkä hetki.
Sitten hän nousi, meni vitkaan alas portaita, otti lakkinsa eteisestä. Hän pysähtyi konttoorin oven taakse ja kuunteli. Isä oli sisällä. Hän tarttui ovenripaan, pysähtyi, päästi irti taas ja meni ulos kadulle.
Hiljakseen hän astui katua; ajoneuvot tärskyivät ja kolisivat, ihmiset kulkivat hänen ohitsensa; hän ei näyttänyt niitä näkevän eikä kuulevan, hän kuvitteli olevansa kosteassa jääpuvussa.
Hän tuli aivan koulun ovelle saakka. Täällä hän pysähtyi ja pyyhki otsaansa nenäliinalla; se tuli likomäräksi tuskanhiestä.
Kun hän tarttui raskaaseen ovenripaan, teki mieli pysähtyä ja miettiä; mutta hän riensi avaamaan. Hän kulki kaikkien autioiden käytävien lävitse, kunnes pysähtyi rehtorin kanslian oven taakse. Hän koputti hiljaa.
Kukaan ei vastannut.
Sitten hän koputti kovemmin. Ei kukaan vieläkään vastannut.
Kanslian oven vieressä oli rehtorin yksityinen sisäänkäytävä. Hän tavotti kelloa; mutta nyt hän mietti. Hyvin kauan.
Silloin kuului askelia sisältä eteisestä, samassa hän vetäsi kellonnauhasta.
Rehtorin rouva avasi oven.
— Saisinko vähän puhutella rehtoria?
— Kyllä, heti!
Rehtorin rouva vei hänet eteisestä erään sisäoven kautta kansliaan.
— Olkaa hyvä, istukaa, kyllä hän pian tulee.
Hän nosti korkeaselkäisen nahkatuolin pojalle ja meni.
Mikko Tiukkatuuli istui kovalle tuolille.
Rehtorin kansliahuone oli pitkä ja kapea, akkuna toisessa päässä. Seiniä peittivät hyllyt, niin, seinät olivat pelkkänä hyllynä, kirjat seisoivat tiheissä rivissä katosta lattiaan asti.
Mikko Tiukkatuuli istui korkeaselkäisessä tuolissa suorana, melkein pystyssä, sillä selkänoja oli aivan kohtisuora. Hänen varpaansa ulottuivat juuri lattiaan. Hän katseli ympärilleen, tuijottain kirjoihin; vähä vähältä alkoi hänestä tuntua siltä, kuin seinät lähestyisivät toisiaan, lähemmäksi yhä lähemmäksi — tahtoen likistää hänet väliinsä ja painaa nuo kankeat ja kiristetyt kirjain selät häneen — — —
Hän liukui alas tuolilta. Hän saattoi tuskin seisoa tuskalta, hiipi ovelle, tarttui avaimeen: ovi oli suljettu.
Ja toinen ovi — se johti eteiseen!
Hän huudahti, kuu ovi äkkiä aukeni eteiseen, Rehtori tuli.
Hänellä oli sama kotitakki, jonka Mikko Tiukkatuuli oli nähnyt ollessaan laiskanläksyllä.
— No, Mikkoseni, sinä tahdoit puhutella minua.
— Niin.
Rehtori seisoi hänen edessään katsellen häntä ja odottaen. Mutta poika ei voinut sanoa muuta kuin "niin".
Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykästi rehtoriin, tuijotti ja tuijotti, aivan sanatonna.
Rehtori sanoi viimein:
— No, mikä oli asia? Hän meni suuren työpöytänsä luo akkunan eteen; rehtori istui ja tarjosi Mikko Tiukkatuulelle tuolia edessään.
— Se oli — se oli niin, — että minä olenkin petokseen syypää.
— Oletko sinä harjoittanut petosta?
— Olen, eikä Antti Bech.
— Selitä, poikaseni!
Mikko kertoi lauantai-aamuisesta tapauksesta, että Antti oli laskenut irtonaiselle paperille ja pannut sen vihkoonsa, kuinka hän oli kaatanut sille mustetta ja kirjoittanut sijaan uuden, Simo Selmerin laskujen mukaan, joiden hän oli luullut olevan oikein, niinkuin aina ennenkin.
— Antti Bech oli siis laskenut esimerkit?
— Oli, irtonaiselle lapulle. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hän ennättänyt kirjoittaa niitä vihkoonsa, — ainoastaan esimerkit olivat vihossa.
Rehtori istui kauan ääneti katsellen ulos akkunasta Lopulta hän sanoi:
— Eikö hän huomannut, että se lappu, jonka mukaan hän kirjoitti, ei ollutkaan hänen, vaan jonkun muun kirjoittama?
— Ei. Minä koetin saada sen niin saman näköiseksi kuin suinkin.
Rehtori oli taas kauan vaiti ja katseli ulos. Sitten hän kääntyi vitkaan Mikko Tiukkatuulen puoleen ja sanoi:
— Sinä teit siis petoksen?
— Niin.
— Mutta — mutta hyvä Mikko, sinullahan on opettaja Winther…
Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykällä katseella rehtori Holstiin ja ravisti päätään.
— Eikö hän auta sinua? Otathan sinä tuntia hänen luonaan?
— Minä en ota tuntia Wintherillä.
— Kuka sinua sitten opettaa? Minä muistelen sinun sanoneen…
— Ei minua kukaan opeta,
— Mutta kirjoitinhan minä isällesi…
— Minä en antanut kirjettä isälle.
— Etkö sinä antanutkaan minun kirjettäni isällesi?
Mikko Tiukkatuuli istui niinkuin ennenkin tuijottaen — ja ravisti päätään. Rehtori Holst katsoi tutkivasti häneen, sitten akkanaan ja taas Mikko Tiukkatuuleen:
— Mutta kuinka sinä tiesit kertoa ottavasi yksityistuntia laskennossa, josta minä olin kirjoittanut?
Mikko Tiukkatuulen huulet vapisivat, yhä pahemmin ja pahemmin — tuijottavat silmät täyttyivät vähitellen kyynelillä — hän rykäsi ja sai viimein ääntä:
— Minä mursin kirjeen ja luin sen.
Rehtori Holst nousi tuoliltaan ja käveli lattialla edes takaisin. Kauan. Sitten hän pysähtyi Mikko Tiukkatuulen eteen ja sanoi syvästi ja tutkivasti katsoen häneen:
— Semmoinenko sinä oletkin?
— E — en, en! Minä en — ole semmoinen! huusi Mikko Tiukkatuuli, ja nyt tuli suuri itku, joka oli vaivannut ja painanut häntä aamusta aikain.
Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun kovin nyyhkytys oli asettunut, kysyi hän:
— Sanoppas minulle, Mikko, tietääkö Antti Bech tästä?
— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle nyt.
— Nyt — niin. On parasta, että lähdet nyt jo heti!
Mikko Tiukkatuuli otti lakkinsa ja meni. Hän oli jo melkein ovesta ulkona, mutta palasi takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli unohtanut sen.
Hän meni suoraan kaupunginvouti Bechille.
Kun hän nyt vaan saisi sanotuksi kaikki tyyni Antti Bechille — niin tulkoon sitten koko kurjuus.
Koulusta hänet nyt kaiketikin eroitettaisiin. Ja kotona isä ottaisi puheeksi konepajan, tai merille lähdön, tai puotipaikan.
Vielä ei hän tahtonut tätä ajatella — olihan sitä aikaa sittenkin, kun hän ensin oli käynyt Antin luona. Hän riensi. Tie kulki kodin ohitse; hän juoksi akkunain kohdalla. — — — Puolen tunnin kuluttua oli kaikki sanottu ja tehty Antti Bechin luona, poikien huoneessa. Mikko Tiukkatuuli istui Antin sängyn laidalla ja tähysti lakkaamatta lattiaa. Antti Bech istui pöydällään, heilutellen jalkojaan ja katsellen ulos.
— Ja kaiken tämän olet sinä tunnustanut suoraan rehtorille?
— Niin. Parasta oli saada sanotuksi kaikki yht'aikaa.
— Nyt saat sinä, Mikko — nuhdesaarnan huomenna.
— Jos minä vaan pääsisin nuhdesaarnalla, niin —!
Pitkä äänettömyys. Viimein Mikko Tiukkatuuli sanoi, hellittämättä katsettaan lattiasta:
— Oletko sinä sikamaisesti suuttunut minuun, Antti?
— Tökerö, vastasi Antti Bech.
Mikko Tiukkatuuli alkoi soudattaa itseään istuallaan.
— Niin, näetkös, ellet sinä vaan ole minulle vihainen enää!
— Minusta sinä olet ollut suuremmoisesti rehti — mennyt suoraan rehtorille…
— No, sitten minä olen taas iloinen. Käyköön nyt miten tahansa. Kun et sinä vaan tahdo ajatella minusta pahaa, — kun olen poissa.
— Lähdetkö sinä jonnekin?
— Eihän minulla ole muuta neuvoa, näetkös. Täytyy koettaa paeta.
— Pa — paetako?
— Niin. Minä karkaan kotoa; tänä yönä ehkä.
— Oletko sinä hullu!
— Minä en kestä tätä kaikkea. Jos minut nyt ajetaan pois koulusta, niin joutuu isäni aivan epätoivoon, häpeästä, näetkös. Molemmat, isä ja äitikin. Heidän pitäisi kuitenkin keksiä minulle jotakin. Ehkä lähettäisivät jonnekin muualle. Yhtä hyvinhän minä voin mennä itse. Jo ajoissa. Sillä minä en kestä, en.
— Mutta — minne sinä aijot paeta, poika?
— Vähät siitä! Ainahan tuota jonnekin pääsee piiloutumaan, kunnes muut ovat unhoittaneet. Minä aijon kävellä johonkin eteläisempään kaupunkiin. Sieltä lähtee laivoja Amerikaan.
— Sinä joudut kiinni!
— En, kun vaan pysyttelen maaseudulla. Kulen talosta taloon — kunnes saavun perille.
— Entä rahat?
— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.
— Niillä sinä et pitkälle pääse, poika! Saat vielä nälkää nähdä.
— No, niin. Voihan niinkin käydä. Jos kuoleekin nälkään tunturilla, — entä sitten — onhan silloin ainakin päässyt pois. Pois kaikesta tästä.
Mikko Tiukkatuuli puhui itkunsekaisella äänellä ja nousi seisoalleen lattialle.
— Jos minä olisin poissa huomenna, niin sinä et luonnollisesti tiedä mitään!
— En tietystikään, mutta…
— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle. Kun minä vaan lähetän sinulle osoitteeni. Sinä — sinä olet minun ainoa ystäväni, Antti, tiedätkös. No, hyvästi nyt!
Antti Bech hyppäsi alas pöydältä.
— Oikeinko sinä tosissasi — aiotkos sinä karata?
— Eihän minulla muutakaan neuvoa ole, tajuathan sen. Minusta tulee sellainen — sellainen pois potkittu raukka!
— No, sitä minä nyt en usko! sanoi Antti Bech.
— Onhan se sikamaisen rohkea työ, karata. Mutta jos sinä ensin tunnustaisit kaiken tämän isällesi! Koettaaksesi, miten se häneen vaikuttaisi!
— Minä — minä en uskalla. Minä — en tosiaankaan uskalla.
Itku valtasi Mikko Tiukkatuulen, Hau puri hampaitaan, estääkseen sitä tulemasta.
— Hyvästi nyt, Antti! sanoi hän ja riensi ulos ovesta.
Hän meni kotiin päin.
Pakenemisen mahdollisuus oli kytenyt hänen mielessään jo kauan, kauan aikaa. Ja nyt, puhellessa Antti Bechin kanssa, oli se äkkiä kypsynyt lujaksi päätökseksi…
Mutta jos tunnustaisit ensin kaikki tyyni isällesi! Ja saisit nähdä miten se häneen vaikuttaisi!
Niin, kun vaan olisi — olisi rohkeutta!
Hän oli sentään uskaltanut mennä rehtorin luo…!
Mutta isän…!
Ei, hän tunsi itsessään: Hän ei voisi toista kertaa — ja vielä isälle!
Ja äitikin tulisi, — sisaret saisivat tietää!
Nyt hän oli omalla kadulla, näki talon.
Hän pysähtyi äkkiä.
Hänen edellään kulki levollisesti muuan mies, jonka polvet notkahtelivat omituisesti —: rehtori Holst! Takaapäin jo saattoi kuvitella miehellä olevan tummat, vakavat kasvot.
Mikko Tiukkatuuli seisoi kuin naulittu paikallaan, vavisten tuskallisesta pelosta.
— Niin, niin todellakin! Oi Jumala! Rehtori meni hänen kotiinsa!
Hän meni ilmoittamaan isälle!
— Oi — oi! oi — oi! Mikko Tiukkatuuli voihki ehdottomasti puoliääneen itsekseen. Hän pyörähti ympäri ja kulki vastakkaista tietä pitkin katuja.
Hän käveli ja käveli. Veri nousi päähän, koko ruumis aivan horjui.
Hän joutui maantielle. Päästyään maaseudulle kappaleen matkaa, ei hän jaksanut kauemmaksi, vaan istui tien viereen.
Istuminen auttoi hiukan. Mutta vain hetkeksi. Sitten taas valtasi hänet — tuo kauhea tuska ja epätoivo. Hän istui tuijottaen eteensä ja ajatteli aina vaan samaa asiaa:
Että hän oli tuollainen, jollaisista joskus kuultiin, hyvien vanhempien lapsi, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä, joka "joutui hunningolle" — piti lähteä Amerikaan. Yksi niistä, joiden tie usein päättyy kuritushuoneeseen.
Mikko Tiukkatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.
Mutta eihän Jumala voinut välittää — hänen rukouksestansa nyt! Nytkö vasta oli aika rukoilla Jumalaa, nyt hädässä ja kurjuudessa? Silloin, kirjettä polttaessaan olisi hänen pitänyt ajatella Jumalaa. Hän tunsi olevansa halpamainen ja tuhma Jumalan edessä, luullessaan, ettei Jumala tajuaisi, kuinka häntä nyt pelko pakoitti — rukoilemaan!
Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista, — kyllä hän oli hyvin kaukana.
Hän oli matkalla maailmalle, oli todellakin paennut! Hän tahtoi kulkea, kulkea yhä edelleen — eikä koskaan palata!
Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Kaksikymmentä kruunua oli jäänyt kotiin ja välipalakin, valmiiksi laitetut voileivät olivat hänen huoneessaan odottamassa. Ne hän oli aikonut ottaa mukaansa evääksi. Nyt hän saisi nähdä nälkää ja kärsiä puutetta!
Mutta tämä oli ihan oikein. Hänen piti kärsiä puutetta. Tässä ei auttanutkaan pelkkä rukoileminen. Ei, ensin hän saisi kärsiä jotakin oikein kovaa. Nälkää ja puutetta, rahattomana, — jos hän tätä kestäisi jonkun aikaa, edes muutamia päiviä, niin ehkä Jumala silloin hiukan antaisi arvoa hänelle…!
Niin, parasta oli taas lähteä. Yöksi piti piiloutua metsään. Ei se mitään vaikeata ollutkaan. Eivät he häntä löytäisi. Kun hän pääsee ensimäiseen kaupunkiin, niin sieltä hän kirjoittaa isälle, että antavat hänen jatkaa matkaansa, eivätkä suotta takaa aja. Hän toivoi vaan saavansa kärsiä ja omin voimin päästä eteenpäin. Kerran, kun hän luulee rikoksensa sovitetuksi ja omin päin on joksikin päässyt, niin silloin hän tulee kotiin. Kyllä isä antaisi hänen menetellä näin, kun hän vaan kirjoittaisi oikein vakavasti ja järkevästi.
Monen vuoden kuluttua hän palaisi isän ja äidin, Johannan ja Drean luo — kunniallisena miehenä.
Niin — parasta oli heti lähteä eteenpäin!
Hän katsoi taivaalle; se oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä tunturia. Hän tunsi päätöksensä jälkeen muuttuneensa paremmaksi ihmiseksi. Taas Jumala muistui mieleen. Ei hän sentään tahtoisi nyt pyytää Jumalalta apua — sehän olisi halpamaista. Mutta "Isämeidän rukouksen" hän aikoi lukea. Siitä Jumala kyllä ymmärtäisi hänen tarkoituksensa.
Mikko Tiukkatuuli luki "Isämeidän". Sitten hän jatkoi matkaansa.
Puoliyhdeksän ajoissa illalla tuli Mikko Tiukkatuulen isä kaupunginvouti Bechille.
— Olivatko he nähneet Mikkoa heillä tänään?
— Olivat kylläkin. Viiden aikaan iltapäivällä hän oli ollut heillä puolen tunnin ajan. Sittemmin emme ole nähneet häntä, eikö hän ole tullut kotiin?
— Ei, poika on ollut kotoa poissa koko päivän. Mikko Tiukkatuulen isä meni. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa katua alaspäin, juoksi joku hänen järjestään.
— Anteeksi, herra kamreeri!
— Sinä, Antti!
— Niin, minä — minä tahdoin vaan, minusta tuntui, minä aijon sanoa
Teille, että Mikko oli minun luonani tänään…
— Niin, poikaseni, minä kuulin sen. Tiedän myöskin, minkä vuoksi.
Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut kaikki.
— Niin — mutta Mikko — hän sanoi — hän pelkäsi kovin…
— Pelkäsikö hän?
— Kyllä, hän pelkäsi kovasti. Ja sitten hän sanoi, ettei uskaltaisi mennä kotiin. Taikka oikeastaan hän tahtoi — tahtoi…
— Herran nimessä, mitä hän tahtoi?
— Karata kotoa.
Näytti silta, kuin Mikko Tiukkatuulen isä olisi luullut jotakin pahempaa; hän huokasi helpotuksesta. Mutta vain hetkiseksi mieli keventyi. Hän kysyi:
— Tiedätkö, minne? Voithan ymmärtää, hyvä Antti, että minun täytyy se saada tietää!
— En. Hän sanoi vaan tahtovansa kävellä johonkin eteläiseen kaupunkiin. Sieltä hän menisi Amerikan laivaan. Hän sanoi aikovansa kulkea talosta taloon.
Oli valoisa toukokuun ilta. Mikko Tiukkatuulen isä seisoi hiukan aikaa miettien.
— Kuuleppas, Antti, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?
— Hyvin kernaasti!
— Mene tilaamaan Olavi ajurilta minulle kaksi hevosta ja ajoneuvot niin pian kuin suinkin. Pyydä häntä ajamaan heti meille!
— Kyllä!
Antti Bech juoksi. Mikko Tiukkatuulen isä meni kotiin.
Hiukkasta myöhemmin seisoi kaksi hevosta kamreerin oven edessä. Toisen hevosen rattaille istui hän itse ja toisiin kärryihin asettui hänen ensimäinen kirjurinsa.
— Nyt, Molstad, sanoi Mikko Tiukkatuulen isä, — ajatte Te pohjoista tietä kello 12 asti ja tiedustelette joka talosta ja kaikilta, kutka ikänä vastaanne sattuvat. Ell'ette saa mitään selvää kello 12, niin palatkaa takaisin.
Molstad ajoi. Sitten Mikko Tiukkatuulen isä sanoi hyvästi vaimolleen ja molemmille pikku tytöille, jotka seisoivat ovessa ja itkivät.
Rattaanpyörät kolisivat siltarummun poikki.
Tunnin matkan päässä eteläisellä maantiellä hän tapasi erään, joka luuli nähneensä jonkun. Myöhemmin erään akan. Kyllä hän oli kohdannut pojan, aivan hiljan.
Ajoneuvot pyörivät eteenpäin.
Jonkun matkan päässä tuli vastaan heinäkuorma.
Maalaisäijä käveli kuorman vieressä.
— Et suinkaan sinä ole tavannut erästä kaupunkilaispoikaa täällä tiellä? Pientä nasikkaa…
— Olen kai, herra kamreeri! Tuolla se poika makaa heinäkuormalla. Se nukkui niin makeasti. Nostinhan tuon ylös, kun istui ja itki tuolla maantien vieressä ruikuttaen väsymystä. Ehkä se onkin oma poikanne?
— Niin on.
— Se väitti, tuota noin, ettei hänellä ole kotia, eikä mitään, raukalla.
Korkealla heinäkuormalla nukkui Mikko Tiukkatuuli:
— Pyysikö hän päästä ajamaan sinun kanssasi?
— Eikös mitä! Eteenpäinhän se sanoi aikovansa. Siksi aikaa vaan pyysi lepäämään heinäkuormalle, kun minä käväisisin siellä niin Seppälässä. Palkkioksi tahtoi pidellä hevosta. Kun tulin takaisin, — noin se makasi, nähkääs — ja nukkui. Ja annoinhan minä sen maata!
— - Seuraavana päivänä tuli rehtori laskentotunnilla luokkaan. Opettaja Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili myöskin ja astui opettajain paikalle.
— Minun täytyy tunnustaa sinulle, Antti Bech, että me eilen syytimme sinua väärin. Toveriesi pitää saada tietää, että et sinä ole harjoittanut petosta; me erehdyimme. Omasta puolestani tahdon vielä lisätä: olen kovin hyvilläni, koska entinen varma luottamukseni sinuun täten vahvistuu, ett'et sinä voisi ryhtyä tällaisiin kepposiin. Ole hyvä, Antti Bech, ja tule tänne!
Antti Bech astui opettajan luo.
— Minä pyydän sinulta anteeksi, koska olen tehnyt sinulle väärin. Anna minulle kättä, niin minä tiedän saavani anteeksi!
Antti Bech ojensi kätensä.
Rehtori tarttui siihen toisella kädellään, ja toisella hän silitti
Antin kiharaista päätä.
— Niin, pojat, sanoi rehtori, kun Antti Bech oli mennyt paikalleen, — näyttäkää meille, että te kaikki voitte seurata Antti Bechin esimerkkiä — ja pitää kilpenne tahratonna.
Ovea lähestyessään sanoi rehtori:
— Mikko, seuraa minua hetkeksi!
Mikko Tiukkatuuli meni rehtorin mukana ulos ovesta pitkin käytäviä kansliaan.
Hän seisoi taas tuossa kapeassa, korkeassa huoneessa, jossa näkyi vaan tiukkoja kirjanselkiä seinillä. Rehtori Holst istui ja katseli häntä.
Mikko Tiukkatuuli näytti laihalta ja kalpealta.
— No, Mikko! sanoi rehtori — kai sinä olet joka lauantai jäljentänyt laskuesimerkkiä?
— Olen. Joka lauantai.
— Niin kai. Minä olen pyytänyt opettaja Langea opettamaan sinulle yksityisesti kahtena tuntina viikossa laskentoa. Koeta tehdä parastasi. Tutkinto on jo kuukauden päästä.
— Koetan.
— No, kai me nyt olemme yhtä mieltä siitä, ettei enää tapahdu mitään petosta, Mikko?
— Kyllä.
— Silloin ei sinun tarvitse kestää sellaista päivää kuin eilinen oli.
Eikö totta, ethän sinä toista sellaista halua?
— En.
— Minä olen puhutellut isääsi, poikaseni. Me olemme siinä uskossa molemmat, että sinusta vielä tulee kunnon mies! Hyvästi, poikaseni!
Mikko Tiukkatuuli itki raivoisasti. Rehtori meni ovelle pojan luo ja silitti hänen tukkaansa.
Mikko Tiukkatuuli nyyhkytti; rehtori odotti häntä menemään, mutta pojalla oli jotakin sanottavaa, nyyhkytysten lomassa hän lopulta sai äänensä kuuluville, hän kumarsi syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:
— Pa — aljon — kii — iitoksia!
Kotona oli päivällisruokana suuri, punainen häränpaisti, kastiketta, puolukkahillaa ja perunoita, — vaikka olikin tuorstai, jolloin muuten syötiin kalaa.