TAPPELUA.
Minä en väitä mitään. Minä vaan kysyn, mistä sinä olet saanut minun laskuni — ellet sinä ole jäljentänyt sitä!
Näin Simo Selmer rehenteli koulun pihalla. Antti Bech seisoi hänen edessään uhitellen.
— Katsoppas, Simo, se asia ei koske sinua.
— Vai ei. No, arvatenkin on se parasta.
— Sanoppas, mies, mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä on parasta? Sitä juuri tahtoisin kysyä, ymmärrätkös?
Simo Selmer katseli naureskellen poikajoukkoa. Koko luokka oli kerääntynyt heidän ympärilleen.
— Ja minä vastaan, että lienee parasta, ell'ei ollenkaan enää tutki koko juttua.
— Rehtori on sen kyllä tutkinut.
— Sen huomaan.
— Miten niin, huomaat?
— Rehtorin olevan erilaisen.
— Kuinka, erilaisen?
— Noo — olisipa asia koskenut jotakuta meistä, toisista, eikä hänen lempipoikaansa, niin kyllä olisi saatu nähdä toista!
— Miten niin, toista?
— Onpa sinulla kyselemistä!
Antti Bech piti nyrkkejään housuntaskuissa, aivan rauhallisena, katsomatta ympärilleen. Hän tuijotti vaan suoraan Simo Selmerin naamaan ja sanoi:
— Niin, minä kysyn siksi, kunnes sinä vastaat!
Siksi, että sinun täytyy vastata,
— Täytyy — oho!
— Niin juuri — täytyy. Mitä sinä sillä tarkoitit, että olisi saatu nähdä toista?
— Minä tarkoitan sitä, mitä tarkoitan. Antti Bech astui nyt ihan hänen nenänsä eteen.
— Niin, näetkös, jo riittää. Mutta minä kysyn vielä, luuletko sinä minun harjoittaneen petosta?
— Minä en luule mitään. Minä tiedän, että minun laskuni oli sinun vihossasi.
— Mutta kun minä sanon — ja rehtori sanoo, — että se on sattuma!
— Niin sanon minä, että se on merkillinen sattuma.
— Miten, merkillinen?
— Hyvin merkillinen.
Koko poikajoukko nauroi. Antti Bech veti toisen nyrkkinsä taskustaan.
— Puhu suusi puhtaaksi ja sano suoraan ajatuksesi.
— Kovinpa sinä pidätkin tärkeänä minun "ajatustani", hyvä mies!
— Minä en siedä sinun mutinaasi minun laskuistani kauempaa. Ellet sinä tyydy rehtorin selitykseen asiasta, niin et sitä minultakan saa. Tämän jutun pitää päättyä tähän. Siksi pitää sinun puhua suusi puhtaaksi, jotta tulee jonkunmoinen päätös.
— Ahaa, sinä vaadit tappelua!
— Niin, se on tarkoitukseni. Minä otan luokan todistajaksi, ell'et sinä suoraan tunnusta rehtorin selitystä täydelliseksi ja hyväksi, niin tapaamme toisemme Naularannassa tänään kello 4 ikäpuolella.
— Minä en pelkää tulla.
— Hyvä on!
Samassa pyörähti Antti Bech ympäri ja juoksi poikajoukosta ylös koulun portaita. Oli jo soitettu luokkaan.
— Tappelua, pojat!
— Kunnollista sittenkin!
— Kello 4 siis Naularannassa!
— Mutta ainoastaan luokka. Ei muita.
— Selväähän se. Luokka juoksi innokkaana joukossa portaita ylös.
— Kyllä "Kilvoittelija" selkäänsä saa, sen takaan.
— No se nyt ei ole varmaa.
— Kyllä sille vaan selkäsauna hyvää tekisi, Simolle. Mitä hänen tarvitsee sekaantua toisen asiaan!
— Mutta onko se nyt sitten laitaa!
— Luuletko sinä, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos Antti olisi tehnyt petoksen?
— E — en…!
Svenningsen oli raivoissaan luokalla, kun he tulivat niin myöhään sisään. Eikä luokan epätarkkuus liioin ollut omiansa lepyttämään häntä — kirjelappusia kyhättiin ja kuljetettiin tunnilla —!
Jo viime talvena olivat Antti Bech ja Simo Selmer kerran "kunnollisesti" tapelleet. Aiheena oli ollut Niko Makkaratikku. Sen kerran oli Simo Selmer saanut selkäänsä. Kai hän nytkin saanee. Simo Selmer oli paksu ja jäykkä, aika vahva. Mutta Antti Bech oli sentään luokan vahvin poika. Simo Selmer taas oli täynnä juonia!
Niko Makkaratikun asian laita oli seuraava:
Niko Öien — "Makkaratikku" — oli Antti Bechin verivihollinen. Mistä tämä vihamielisyys johtui, sitä ei tiedetty; vihamiehiä he vaan olivat. Ei Antti Bech itsekään olisi kysyttäessä voinut selvittää, mistä se johtui. Tosiasia vaan oli, että, jos hän tapasi Niko Makkaratikun pohjoispuolella kaupunkia, niin tapella piti. Sitä kelpasi katsella, kun hän taikka Niko oli jonkun seurassa. Jos he kohtasivat toisensa kahden kesken, tarvittiin vaan pari haukkumasanaa ohi mennessä — kuten:
— Odotappas, sinä tolvana! tai: — Vieläkö viimekertainen selkäsauna raajoissasi kihelmöi?
Kun jompikumpi sattui olemaan joukon mukana, oli asia itsestään selvä; toiset muodostivat kehän, ja nuo kaksi alkoivat tapella.
Toisinaan, kun Antti oli luokkatovereineen pohjoispuolella kaupunkia hongottelemassa, näkivät he Niko Makkaratikun etäällä äkkiä pujahtavan porttikäytävään tai häviävän jostakin kadunkulmasta. Asia oli niin, että Niko säännöllisesti sai selkäänsä. Antti Bechin tapa oli silloin aina äänekkäästi valittaa tovereilleen, että taas oli hukkaan mennyt hyvä tilaisuus saada rökittää Niko Makkaratikkua.
Mutta itseksensä hän iloitsi siitä. Ensiksikin, se oli aina hiukan jännittävää joka kerta, — eihän voinut tietää, mitä temppuja Niko Makkaratikku oli oppinut edellisestä kerrasta ja kuinka paljon kansakoulutovereja hänellä oli takanaan; toiseksi, siksi — — no niin, Niko Makkaratikku oli kasvoiltaan niin kummallisen kalpea, joka kerta kun piti ottaa vastaan, ja silmissä niin kummallinen oudoksuvan kysyvä katse, kun hän oli saanut selkäänsä. Kaikki tämä muistutti Antti Bechille erästä runoa, jonka hän kerran oli lukenut; siinä kerrottiin kuinka metsästäjä oli haavoittanut hirveä metsässä ja aikoi leikata siltä kaulan poikki — — hänen oli hyvin vaikea sitä tehdä eläimen katseen vuoksi!
Kaikesta huolimatta, Niko Makkaratikku oli ja pysyi vihamiehenä; mikä siihen oli syynä, ei kukaan tiennyt. Antin luokkalaiset ja kansakoulun pojat pitivät sitä vanhastaan varmana asiana. Se oli kaupunkilaista sotakantaa, eikä sitä asiaa kannattanut syvemmältä harkita.
— — Jouluaattona kertoi rouva Bech päivällispöydässä Öien'in eukon olleen keittiössä surkeasti valittamassa, kuinka heille tulisi köyhä ja kurja joulu, sillä mies oli työttömänä; ja rouva Bech oli antanut hänelle Antin arkihousut — jotka kyllä olivat eheät ja pitokuntoiset vielä. Varsinkin oli huonoa vaatteen puolesta: Niko poika tuskin saattoi menua kouluun risoissansa.
Päästiin kolmanteen joulupäivään, joka lopultakin oli arkipäivä.
Luokan pojat yhtyivät. Antti Bech oli uusissa vaatteissaan, liivintaskussa kaksikymmentä viisi äyriä; ne hän oli saanut Fredrik sedältä. Tänään se oli uhrattava kakkuihin.
Nyt Otar Ingebrigtsen toi sellaisen mieliä kiihoittavan uutisen, että kansakoulun poikien lumilinna alhaalla "Pitkässä Satamassa" oli suurempi kuin heidän luokkalaistensa Bechin pihalla.
Koko joukko ryntäsi pohjoista kohti. Aivan oikein: Pitkässä Satamassa kansakoululaisten linnoitus oli kohonnut hävyttömän korkeaksi! Se oli jäästä ja lukuisista nyrkeistä tullut likaisen kiiltäväksi; tosiaankin, sitä ei voisi valloittaa. Kansakoulun pojat vilisivät sen kimpussa.
Vitkaan luokka lähestyi, kerääntyen puoliympyrään lähelle linnoitusta.
Pari hyökkäävää poikaa vastakkaisilta puolilta alkoi syytää haukkumasanoja ja vaatia tappeluun. Antti Bech seisoi alallaan ja kuunteli. Äkkiä Simo Selmer ja pari muuta alkoi pökkiä häntä kylkeen:
— Antti! tuolla on Makkaratikku! Etkö näe'? Karkaa kimppuun!
Matta Antti ei liikahtanut. Silloin toisetkin alkoivat huutaa:
— Kuules, Niko! Etkö sinä aijokaan pamppua paukuttaa tänä jouluna?
Tässä seisoo Antti Bech ja pelkää sinua!
— Pelkää! huusi Antti; kierippäs tänne, Makkara!
Niko ei hievahtanut, likisteli vaan lunta linnoituksen muuriin, eikä nähtävästi välittänyt hyökkäämisestä, vaikka hänen puoluelaisensa ärsyttivät ja kehoittivat, Antin siirtyessä yhä lähemmäksi. Silloin Antti äkkiä tokaisi:
— Makkaratikku pelkää turmelevansa uudet housunsa, — sillä ne hän on perinyt minulta.
Kaikki pojat nauroivat; tunsivathan he Antti Bechin housut. Mutta siinä tuokiossa oli Niko Makkaratikku Antti Bechin kimpussa ja läimäytti häntä nyrkillään nenän alle, niin että Antti kaatui taaksepäin, ja verta syöksyi nenästä. Niko mukiloi ihan silmittömässä raivossa, joten Antti tointui vasta kun Niko istui hänen päällänsä, vimmatusti nyrkillänsä pehmittäen hänen kasvojaan.
Kaikki tuntevat, miten tappelussa aivan äkkiä voi tulla pysäys, josta vaan nuo kaksi tietävät. Nikon kuuma hengitys tunki ihan Antin veriseen nenään; hän lakkasi lyömästä, ja molemmat huohottivat.
Juuri silloin huomasi Antti, että hän olisi voinut pyöräyttää Nikon pois päältänsä, päästä itse päällepäin ja antaa runsaasti takaisin; sillä hän näki, että Makkaratikku itki vimmoissaan ja oli melkein tajuttomana. Mutta hän pysyi alallaan, irroitti toisen kätensä ja sai sen liivintaskuunsa, josta otti hyppysiinsä viisikolmattaäyrisen.
— Lakkaa jo, hölmö!
Ja Makkaratikku hellitti. Antti pujotti salaa kaksikymmentäviisi äyriä Makkaratikun kouraan, ja sitten he pysyttelivät hiljaa, toinen alla, toinen päällä. Yht'äkkiä pyöräytti Antti Nikon pois päältään ja nousi ylös. Toiset huusivat yhtä ja toista, mutta Makkaratikku juoksi tiehensä, ja Antti pesi lumella veren pois nenästään. Hän ei puhunut mitään. Sen kerran perästä ei hän koskaan tapellut Niko Makkaratikun kanssa.
Tämä juttu kahdestakymmenestä viidestä äyristä tuli jollain lailla poikien korviin.
Simo Selmer kirjoitti kerran tunnilla kirjelipun ja lähetti sen Ville Gabrielsenille; siinä hän kertoi, että Antti Bech oli 25 äyrillä ostanut itsensä vapaaksi selkäsaunasta Niko Makkaratikulta. Tämä lappu joutui Antti Bechin käsiin, ja siitä oli seurauksena Antti Bechin ja Simo Selmerin tappelu Naularannassa.
Tämä oli tapahtunut edellisenä talvena. Silloin juuri "kilvoittelija" sai selkäänsä; mutta siitä oli nyt jo puolitoista vuotta; siinä ajassa olivat asianhaarat paljon ehtineet muuttua.
— - Puolineljältä kerääntyi suuri poikajoukko Naularantaan. Siellä oli mahdottoman suuri lankkuaidalla ympäröitty ala, jonkinmoinen piha, jossa oli puulattia erään kauppaliikkeen kahden varastohuoneen välillä. Varastohuoneiden seinustalla oli kaksinkertainen rivi tyhjiä tynnyreitä. Näille istuttiin neuvottelemaan, nuijien saappaankoroilla tyhjiä tynnyreitä, jotta ne kumisivat. Aituuksen toisesta päästä johti venesilta alas rantaan. Sillalla Söyrinki Miehentappaja ja muutamat muut puuhasivat pyydysvehkeineen ja syöttineen. He onkivat rapuja, odottaissaan.
Kaikki satamat olivat mukavia kokouspaikkoja pojille tähän
vuodenaikaan, ne kun olivat autioina melkein kaikki. Ja varsinkin tämä
Naulasatama, sillä se oli etäisin, kaupungin eteläisimmässä kolkassa.
Ja Naulasataman kaitsija, Hans Bentsen, oli harvinaisen hauska mies.
Vihdoin tuli Simo Selmer Otar Ingebringtsenin kanssa. Hän oli hiukan kalpea; mutta tahtoi näyttää kuin ei olisi millänsäkään koko asiasta, istui tynnyrille, puheli ja nauroi. Kun Söyrinki Miehentappaja ja muut pojat sillalla kuulivat Simo Selmerin tulleen, jättivät he ravunpyydystämisen ja astelivat toisten luo.
Kaukaa kaupungista kuului kirkontornin kellon lyönti. Se löi neljä.
Juuri silloin saapui Antti Bech. Hänen mukanansa oli Mikko Tiukkatuuli.
— Onpa se merkillistä, kuinka nuo kaksi aina roikkuvat yhdessä! sanoi
Matti Johnsgaard Ville Gabrielsenille.
— Etkö ole huomannut, — sanoi Ville Gabrielsen — että Antti Bech on viime aikoina auttanut Mikko Tiukkatuulta kirjoituksissa?
— Niin, sitähän minäkin…
Antti Bech astui suoraan sen tynnyrin luo, jolla Simo Selmer istui ja potki kantapäillään.
— Viimeisen kerran minä vaadin sinua sanomaan, — väitätkö sinä minun pettäneen?
— En ole mitään sanonut. Enkä tahdo mitään väittää.
— Tuollaista roskapuhetta, ett'et sinä muka ole mitään sanonut, ei hyväksytä. Minä kysyn…
— Pidä kitasi kysymyksinesi! huusi Simo Selmer, hypäten alas tynnyriltä; samassa hän töykkäsi Antti Bechiä vatsaan.
Antti astui taaksepäin. Hän keitti takin yltään ja seisoi valmiina paitahihasillaan. Pojat kerääntyivät tiheään piiriin heidän ympärilleen.
— Nyt saat hyökätä! sanoi Antti. Mutta Ville Gabrielsen astui esiin joukosta ja sanoi juhlallisesti:
— Ensin on sovittava, ettei saa kampata, eikä panna jalkaa eteen, eikä puskea.
— Niin, sanoi Matti Johnsgaard, joka asettui Villen viereen — ja kun painitte, niin pitää vaihtaa altaheittoa ja päältäheittoa!
— Ei, — kumpi ensin puolensa pitää! huusi Otar Ingebrigtsen.
— Niin minustakin! myönsi pari muuta. Antti ja Simo tähystivät toisiaan, nyrkit puristettuina, muiden luistellessa altaheitosta ja päältäheitosta. Aina vähä väliin kuului Ville Gabrielsenin huuto:
— Järjestystä pitää noudattaa! Järjestystä pitää noudattaa!
— Se on tietty, mutta altaheitto ja päältäheitto….
— Nyt voitte alkaa! Imusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki piiriin ympärille. Tietysti pitää järjestystä noudattaa, petosta ei hyväksytä. Kas — niin, hiukan taaksepäin — noin. Nyt minä lasken kolmeen:
— Yks, kaks, kolm…
— Ei, ei, odotappas, poika! Mikko Tiukkatuuli syöksyi esiin, — Simolla on kivi nyrkissä! Hyväksytäänkö sitä?
Tulipunaisena Simo Selmerin täytyi pudottaa pyöreä kivi kumpaisestakin kourastaan.
— Yks, kaks, kolme!
He syöksyivät toistensa kimppuun. Simo Selmer, pää alhaalla käsivarsien välissä, ja nyrkit kävivät kuin höyryveneen propelli. Mutta Antti Bech iski nyrkillään altapäin keskelle toisen naamaa. Se oli hänen temppunsa! He olivat harjaantuneita miehiä kumpikin, ja tappelu kävi yhä tulisemmaksi; oikealla kädellä he löivät ja vasemmalla puolustivat itseään. Kumpikaan ei päässyt antamaan toiselle sukkelata nenä-iskua. Kiihkoissaan he pyörivät ympäri, jotta poikien piirin piti siirtyä paikasta paikkaan.
Äkkiä Antti Bech kompastui taaksepäin. Salaman nopeudella oli Simo
Selmer hänen niskassaan.
— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi eräs ääni. Se oli Mikko Tiukkatuulen; hän juoksi kiskomaan Simoa pois. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt päästä kiinni, oli Otar Ingebrigtsen tarttunut takaa hänen takkiinsa:
— Aiotko sinä auttaa? Hölmö!
— Sitä ei hyväksytä, hän vaan luisui, huusi Mikko Tiukkatuuli
vimmoissaan, riisti itsensä irti, tahtoen syöstä väliin. Silloin
Otar Ingebrigtsen ja Wille Gabrielsen kävivät häneen käsiksi; Matti
Johnsgaard meni väliin…
Vain hetkisen Simo oli Antin päällä. Tämä pääsi kääntymään ympäri, ja nyt hän istui itse hajareisin Simon vatsan päällä.
Mutta äkkiä oli rymäkkä heidän ympärillään muuttunut niin raivoisaksi, ettei kukaan katsellut, kuinka he asettuivat, — senpäiväistä kiistaa, huutoa ja tyrkkimistä, ja lopulta yltyi koko joukko raivoisasti tappelemaan, toiset huitoivat, toiset heittelivät nurin, muutamat painivat parittain, toiset taas joukossa, mellakan keskellä; toisien jaloissa loikoivat Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja, ulvoen ja kirkuen, ja purivat toisia kinttuihin, eivätkä päässeet pois — yli kaiken mellakan kuului Ville Gabrielsenin alituinen huuto:
— Järjestystä pitää noudattaa! samalla kun hän ja Matti Johnsgaard vaihtoivat lyöntejä…
— Hoi, hoi, heretkää, pojat! Mitä, mitä mekkalaa tämä on?
Hans Bentsen, sataman kaitsija, saapui paikalle. Hän yritti tunkeutua poikajoukkoon, hän huusi ja uhkasi; ei kukaan huolinut, ei yksikään kuullut. Hans Bentsen hirmustui, juoksi kadulle ja palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan pari, kolme miestä.
Hiljaisuus tuli yht'äkkiä. Kaikki pojat päästivät toinen toisensa hengästyneinä, jotkut verissään, toiset hiukan valitellen, toinen piteli nenäänsä, toinen sivuansa… ja joukon jaloista ryömivät ylös Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja. He olivat kurjannäköisiä. Söyrinki itkeä jollotti pidellen vatsaansa; Mikko Tiukkatuulen nenästä vuoti verta oikeenaan, oikean silmänsä yläpuolelle oli hän saanut tummanpunaisen merkin.
Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät.
Yhdellä niistä miehistä, jotka Hans Bentsen oli tuonut kadulta, oli keltainen raita lakissa. Hänet kyllä tunnettiin.
Poliisi Loe.
— Olette parempain ihmisten lapsia, ja pidätte tuollaista elämää! sanoi poliisi Loe, — jotta kuuluu ympäri kaupunkia! Hävetkää toki!
Poliisi katseli joukkoa, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti pari nimeä.
— Teidän ei tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simo Selmer, sanoi
Antti Bech astuen poliisin eteen.
— Me olemme tapelleet.
— Ja sinäkin, itse kaupunginvoudin poika! Etkö sinä häpeäkään? sanoi vanha Loe ravistaen päätään.
— Ilmoittakaa te vaan minut, niin…..
— Mitä vielä! Kaikki tyyni te kuulutte samaan sakkiin! Pötkikää ulos täältä ja nyt heti! Parempain ihmisten lapsia!
Poliisi Loe ajoi joukon edellään kadulle.
— Kappaleen matkaa kuljettuaan tapasi joukko opettaja Svenningsenin kadulla. Koko viides luokka poliisin hoteissa!
— Hyvät ihmiset! Mitä tämä merkitsee?
Kaikki pojat pysähtyivät lakki kourassa. Mutta Loe marssi esiin, teki kunniaa ja ilmoitti koko asian:
— Luulen olevan kylliksi, jos vaan koulun asianomaiset saavat tämän tietää, sanoi Loe, sormi keltaraitaisen lakin rajassa.
— Kiitos, kiitos, hyvä Loe, se kyllä riittää!
* * * * *
Kun Mikko Tiukkatuuli saapui kotiin, herätti hänen turvonnut nenänsä ja sinipunainen merkki oikean silmän päällä kaikkein kauhun. Ja lopulta hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se oli rumaa ja kamalaa kaikki tyyni, mutta isä nauroi partaansa:
— Niin, näetkös, poikaseni, sanoi isä — tämän selkäsaunan on sinulle kohtalo lähettänyt. Nyt sinä voit paremmalla omallatunnolla pitää hyvänäsi rehtorin ja minunkin anteeksiantoni!
— Niin! sanoi Mikko Tiukkatuuli hiukan juhlallisesti, katsoen isäänsä vakavasti suurilla silmillä — tai oikeammin yhdellä suurella ja yhdellä pienellä, sillä oikea silmä oli käynyt jotensakin pieneksi tuon sinipunervan merkin alla.
* * * * *
Seuraavana päivänä piti rehtori toisella tunnilla ankaran nuhdesaarnan "koulun häpeästä", "poliisit niskassa", "elämöimisestä kaupungilla" j.n.e.
— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa 2-3.
Svenning oli kannellut! No, hän oli kerrassaan halpamainen! Aina!
Kun Svenningsen tuli saksankielen tunnille kello 12, oli luokka tehnyt suuremmoisen päätöksen, yksimielisesti. Ja jos joku pettäisi, niin sille annettaisiin sellainen selkäsauna, että hän tietäisi saaneensa. Aate oli Simo Selmerin, ja Antti Bech oli heti innokkaasti kannattanut sitä. He olivat hyviä ystäviä jälleen, tietysti! Sovittu oli sovittu… Kaikki luokkalaiset olivat taas ystävyksiä!
Svenningsen tervehti niinkuin ennenkin. Luokka nousi seisomaan, kaikki olivat synkän ja tyytymättömän näköisiä.
Svenningsen alkoi kuulustella. Kukin koetti olla happaman näköinen, vastaten lyhyesti, toinen toisensa perään.
Svenningsen ei näyttänyt olevan tietävinäänkään. Hän rupesi tapansa mukaan latelemaan sukkeluuksia, tekemään pilkkaa, ensin Söyrinki Miehentappajasta ja sitten Hannes Otterbechista. Ei kukaan nauranut. Kaikki olivat synkkiä ja jöröjä naamaltaan. Ei sittenkään naurettu, vaikka pikku Söyrinki kaikessa yksinkertaisuudessaan käänsi:
"Die Schweisstropfen traten vor seine Stirn" lauseella:
— Sveitsiläisioukot astuivat tähtensä luo.
Svenningsen sai tästä vettä myllyynsä, nauroi ja pilkkasi. Mutta pojat eivät hymähtäneetkään. Pari ei voinut olla nauramatta, mutta he pitivät nenäliinaa suunsa edessä, ettei sitä huomattaisi.
He saattoivat hyvin huomata, että Svenningsen oli ihan raivostua tunnin lopulla.
Kello 2 tuli opettaja Svenningsen luokkaan, valvomaan jälki-istuntoa.
Siellä ei ollut sieluakaan. Svenningsen etsi ylhäältä ja alhaalta, koulun pihasta ja voimistelusalista. Ne nulikat olivat luultavasti menneet kotiin!
Täydessä raivossa hän kiskasi takin ylleen ja meni pois. Koulun portti läjähti, kun hän lähti.
Samassa syöksyi koko poikajoukko meluten sisään. Ja se jälki-istunto vietettiin ilolla ja riemulla kaikin tavoin. Jotkut käyttivät tilaisuutta hyväkseen, onkien etevimpien neuvoja laskentoesimerkkeihin ja latinankirjoitukseen; toiset kurkistivat opettajain pöytälaatikkoon ja tarkastivat, päiväkirjaa. Useimmat toivat lakkinsa käytävästä, asettivat ne riviin seinälle ja heittivät pallolla niihin. Matti Johnsgaardilla oli pallo mukana.
Kun kello oli kolme, pukivat he ylleen sillä aikaa kun Hans Otterbech lähetettiin rehtorin luo kysymään:
— Joko saisi mennä?
Rehtori seurasi Hans Otterbechia vallan vihoissaan:
— Mutta hyvät pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?
— Ei, ei kukaan ollut nähnytkään herra Svenningseniä.
— Hm! Sepä kummallista. Te olette siis istuneet ihan yksin?
— Olemme.
Seuraavana päivänä ei ollut saksaa. Mutta Svenningsen tuli kumminkin ensimäisellä tunnilla, joka oli lehtori Sömmen' norjankielen-tunti, suurella kiireellä luokkaan tulipunaisena kasvoiltaan.
— Anteeksi, herra lehtori, että häiritsen hetkisen! Minun täytyy saada tietää teiltä, pojat, minne te jouduitte eilen?
— Vastatkaa heti! Täällä minun piti odottaa teitä, luokka oli tyhjä!
Simo Selmer nousi:
— Ehkä opettaja tarkoittaa: juuri silloin kun kello löi kaksi?
— Niin, niin, luonnollisesti.
— Jaa, silloin me olimme menneet hetkiseksi pihalle.
— Lorua, katsoinhan minä pihallekin!
— Ei — vaan pihalle minä tarkoitan!
Lehtori Sömme, joka ei ollut asian perillä, nauroi ääneen. Mutta
Svenningsen heitti häneen raivoisan katseen:
— Olitteko te — siellä sisällä kaikki tyyni? Koko luokka?
Simo Selmer katseli kysyen poikia:
— En tiedä, kyllähän siellä oli hyvin monta…
Rehtori ei ollut hyvillään; hän puri huultaan;
— No, nyt voitte mennä.
— Minä olin siellä! nousi Antti sanomaan.
— Ja minä!
— Ja minä!
— Ja minä!
Nämä huudot seurasivat toisiaan kuin pyssynsuusta laukaukset; toinen toisensa perään nousivat kaikki ylös sanoen:
— Ja minä! kunnes kaikki 25 poikaa seisoi rivi riviltä pystyssä.
Lehtori Sömme huomasi tietysti olevan jotakin tekeillä; mutta hänen piti niistää nenäänsä, kääntyneenä isoon tauluun, kovalla pärinällä — kolme — neljä kertaa.
Svenningsen katseli hetkisen seisovaa luokkaa.
Sitten hän kumarsi äkkiä lehtori Sömmen selälle:
— Anteeksi, ja kiirehti ulos.
Vähitellen pojat istuivat jälleen. Pojat hymähtelivät salaisesta voitonriemusta. Mikko Tiukkatuuli oli kouluun tullessansa sattumalta kuullut rehtorin ja Svenningsenin vaihtavan muutamia sanoja keskenänsä. Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön. Pari sanaa, niinkuin "hullusti — minä menen kello kolme luokkaan ja siellä ovat pojat ihan itseksensä!" j.n.e. kertoi Mikko Tiukkatuuli tovereilleen todisteeksi, että kosto oli täydellisesti onnistunut.
Nuhteita rehtorilta — ei vähäistä mitään!