Vanhan päiväkirjan lehtiä / Episodi J. L. Runebergin elämästä

by Berta Edelfelt

II

Emilie Björksténiä pitivät hänen monien oivallisten ominaisuuksiensa vuoksi suuressa arvossa ne, jotka tunsivat hänet läheltä eivätkä kuitenkaan olleet sokeita hänen heikkouksilleen. Hänellä oli eloisa ja nopea ymmärrys ja hyvä huomiokyky, hän oli erittäin hauska seuraihminen, leikillinen ja iloinen, myöskin pelkässä naisseurassa, niin että hänen juttujensa kuulijat olivat »katketa naurusta». Hän tunsi uskomattoman paljon ihmisiä, tarkkasi heitä ulkoa ja sisältä ja kuvaili heitä mitä hupaisimmalla tavalla. Ja kuitenkaan ei hän koskaan ollut ilkeä eikä koskaan puhunut pahaa kenestäkään. Tämä antoi hänelle jo erikoisaseman tuossa pikkukaupungissa, joka, kuten kaikki sellaiset, oli tietenkin oikea juorupesä. Lisäksi tuli vielä, että hän senaikaiselle naiselle sangen harvinaisella innolla otti osaa mitä erilaatuisimpien älyllisten kysymysten pohtimiseen ja, täysin tuntien lujan asemansa herrojen keskuudessa, minne hän tulikin, uskalsi heitellä esiin paradokseja ja mahdottomuuksia, joista väiteltiin, joita ihailtiin tai ivattiin, mutta jotka aina huvittivat. Hän luki kaikkea taivaan ja maan välillä ja kaikilla kielillä, etupäässä luonnollisesti kaunokirjallisuutta: hänen päiväkirjansa, sanoo julkaisijatar, vilisee kirjailijanimiä ja lainauksia, Shakespeare, Goethe, Schiller, Victor Hugo, George Sand, ja erikoisesti Byron – jonka muotokuvassa hän oli huomaavinaan yhtäläisyyttä Runebergin kanssa! Mutta tämä älyllinen ja kirjallinen harrastus, joka oli sammuttamattomampi kuin mikään muu tässä palavassa olemuksessa, perustui tosi taiteelliseen lahjakkuuteen, joskaan hänen makunsa ei saanut tilaisuutta kehittyä ja joskin ajansuunta johdatti sen usein harhapoluille. Hän oli hyvin soitannollinen, ei laiminlyönyt ainoatakaan konserttia ja lauloi itse. Hänen päiväkirjassaan on kaksi pikku piirrettä, jotka ovat todistuksena hänen taiteellisesta vaistostaan. Kun hän kertoo seurustelustaan Marcus Larssonin kanssa Runebergin luona, mainitsee hän, kuinka Larsson tahtoi ruveta muuttamaan jotakin eräässä maisemaharjoitelmassa, jonka joku hänen ystävättäristään oli tehnyt ja antanut hänelle, ja kuinka hän yksinään ja vastoin Runebergin mielipidettä puolusti maalaajattaren oikeutta ilmaista ajatuksensa, ennenkuin mitään sellaista sai tapahtua. Ja kun Runeberg luonaan pidetyssä musikaalisessa juhlassa, joka on kuvattu heti sen jälkeen, improvisoi runon, sanoo hän, huolimatta siitä, että sen tekijä oli hänen ihailemansa mestari, huolimatta kuohuilevasta tunnelmasta ja omasta huomatusta asemastaan tilaisuudessa, että siinä »ei ollut mitään erikoista» – huono säkeistö tuossa pikku pätkässä loukkasi häntä heti. Että hän omissa tuotteissaan ei voinut tehdä oikeutta tälle taiteelliselle vaistolleen, on toinen asia.

Alituisesti, kertoo eräs nuorempi ystävätär hänestä, houkutteli häntä hänen vilkkautensa harkitsemattomiin ja varomattomiin tekoihin, jotka tosin eivät olleet erikoisemmin merkityksellisiä, mutta jotka pikkukaupungin näkökulmalta katsottuina olivat yllättäviä. Hyvää tarkoittavat ja tyrmistyneet tädit keräytyivät silloin hänen ympärilleen, musersivat hänet peloituksillaan ja saivat hänet lupaamaan parannusta. Seuraavalla kerralla hän oli kaiken tämän unohtanut. Samanikäiset ihailivat häntä, mutta eihän tuntunut aina hauskalta olla pakotettu astumaan varjoon hänen tieltään ja näkemään, kuinka hän heti iski kiinni parhaaseen, missä vain sellainen oli tarjolla, ja piti sen omanaan. Se mikä kuitenkin vähimmän miellytti hänessä, oli hänen epävakaisuutensa, pieni turhamaisuus, jolle hänen ainainen suuri menestyksensä miesmaailmassa antoi virikettä, ja vanhoilla päivillä eräänlainen pinnallisuus hänen jo Runebergin aikana ilmenneessä, mutta silloin vakavammassa uskonnollisuudessaan. Hänen mielenlaatunsa liikakiihoittuneisuus oli hyvin tyynienkin ihmisten mielestä »hysteriaa» ja teki hänet heille jotakuinkin käsittämättömäksi ilmiöksi.

Kun Emilie Björkstén viisitoistavuotiaana tuli Porvoon seuraelämään, oli hän jo lopettanut koulun, ja tiedettiin, että hän kouluaikanaan oli kirjoittanut 1000-sivuisen romaanin. Myöhemmin supistui hänen kirjallinen tuotantonsa vähemmän laajoihin teoksiin, mutta ne pääsivät, päinvastoin kuin kouluromaani, ulos maailmaan.

Runebergin oma rohkaisu näyttää antaneen hänelle uskallusta seuraamaan taipumuksiaan tässä suhteessa. Eräässä kohden päiväkirjaa, mikäli minulle on ilmoittanut julkaisijatar, jolta aikaisemmin oli jäänyt tämä paikka huomaamatta, hän kertoo eräästä tilaisuudesta 22 p:nä marraskuuta 1852: »Hän oli lukenut viimeiset pikku lauluni ja puhui niistä mitä suurimmalla osanotolla. Hän sanoi ääneen: ’Ne ovat erinomaisen kauniita.’ Sitä en olisi sentään voinut uskoa. ’Onko se mahdollista?’ huudahdin minä ja tartuin kiihkeästi hänen käteensä. Hän kertasi rakkaat sanansa. ’Kiitos, kiitos’, sanoin minä puolitukahtuneella äänellä ja riensin samassa pois, sillä tunsin ilonkyynelten nousevan silmiini. Hän kysyi, saisiko hän näyttää niitä hänelle [rva R:lle], ja minä suostuin siihen, vaikkakin vähän pelkään, mutta tiedänhän, että minkä hän hyväksyy, sen hyväksyy hänkin [rva R.]. ’Sinun täytyy oikein kirjoittaa paljon’, sanoi hän muun muassa, ’sillä kykyä sinulla kyllä on. Tule tänne! Ole täällä ja kaikki on käyvä hyvin.’» Ei liene väärin otaksua, että nämä rohkaisevat sanat oli esiinkutsunut enemmänkin tarkoitus houkutella Emilietä Porvooseen kuin vakaumus hänen lahjakkuudestaan. Myöhemmin, kun muuan näistä runoista julkaistiin eräässä sanomalehdessä, kiiruhti eräs Emilien ystävätär ilmoittamaan hänelle, että Runeberg oli kokonaan unohtanut lukeneensa sen ennen. Kun Emilie vetää runoilijan tilille siitä, lohduttaa tämä häntä hellästi ja vakuuttaa heti ensi hetkenä pitäneensä hänen laulujaan niin »hyvinä ja herttaisina».

Hän on julkaissut neljä runokokoelmaa, kaksi suorasanaista muistelmakuvausta ja yhden käännöksen. Ensimmäinen runokokoelma, Sandperlor, ilmestyi toukokuun 1 p:n tienoilla 1864, siis muutamia kuukausia Runebergin sairastumisen jälkeen. Että hän, kuten on oletettu (Öller: Ett kvartsekel av vårt litterära liv, s. 329), jo 40-luvulla olisi sanomalehdissä julkaissut nimettömän runon, on sangen epävarmaa. Päiväykseltään aikaisin runo mainitussa runokokoelmassa on joka tapauksessa »Till Runeberg, då han gästade Sverige», siis vuodelta 1851. Se on mukailu Runebergin runosta »Till Franzén»: »Glömmer du att Suomis lindar snöga sin blomdoft på dig ner...» j. n. e. Runo »G. J. L. Almquist» on kirjoitettu tiedon saavuttua järkyttävästä tapahtumasta. Se on muodoltaan moitteeton ja ilmaisee sitä suurta arvonantoa, jolla Suomessa, eritoten Runebergin piirissä, suhtauduttiin Almquistin runouteen:

De »rosor» uti diktens lustgård brutna, vid Skandiens bröst de frysa bort till is. Det finns ett land, som ömmar vid Din smärta, som trycker Dina rosor mot sitt hjärta,

mutta loppu, jossa »kukistunutta henkeä» kehoitetaan pakenemaan murheen maasta »taivaallisen isän lempeään helmaan», hävittää erinäisten hyvien ajatusten aikaansaaman vaikutelman. Runo »Till Fjalars skald» herätti huomiota ja tuli vilkkaan keskustelun aiheeksi, kun se 1855 julkaistiin eräässä sanomalehdessä. Se on niin sanoaksemme aivan virallinen kunnianosoitus, ja varsin arkipäiväinen. Seuraava säkeistö on siinä paras, mikä kuitenkaan ei tahdo sanoa paljon:

Skaldekonung! Skön Du jorden målar som den borde vara – gyllne strålar, Himlens klarhet vilar över den. I Din själ göms även himmelen!

Eräässä kohden päiväkirjassaan kertoo kirjailijatar Runebergin sanoneen tästä runosta: »On merkillistä, kuinka se on ihastuttanut kaikkia.» Kun kirjailijatar muistutti hänen mieleensä, että juuri hän itse siitä kiittäessään oli sitä ylistänyt, vastasi hän: »Niin, niin tein todellakin. Mutta en niin suuressa määrässä kuin kaikki muut ihmiset.» Mitään suurempaa innostusta ei tuo lausunto juuri osoita. Mutta kirjailijatar selostaa kohteliaisuuksia, joita hän tästä runosta on saanut muilta huomattavilta henkilöiltä, kuten J. V. Snellmanilta, ja Fr. Cygnaeus oli sanonut, »että näkee, että se on kirjoitettu kaksin verroin con amore» – mikä puolestaan osoittaa, kuinka yleisesti kirjailijattaren tunteet Runebergia kohtaan olivat tunnettuja (ilm. nti Edelfelt). Eräässä runossa nimeltään »Störst bland dem alla», kulkevat ohitsemme Tegnér, Franzén, Wallin, Stagnelius, Atterbom, Geijer ja Oehlenschläger, mutta saavat väistyä syrjään Runebergin tieltä, jota he kunnioittavat »laakerikruunuilla» ja nimittävät kuninkaakseen. Runebergin oman runouden vaikutuksia kohtaamme jo runojen nimissä: »Vårt fosterland», »Jägargossen», »Flyttfåglarna» – täytyy ihmetellä kirjailijattaren rohkeutta, erittäinkin kun jo säkeistöjen rakenne kahdessa viimemainitussa välittömästi johtaa ajatuksen esikuviin. Ainoa, mikä herättää mielenkiintoa tässä, varmaa muotoa lukuunottamatta, diletanttimaisessa ja useimmiten pelkkiä arkipäiväisyyksiä täynnä olevassa kokoelmassa, on kolme persoonallista runoa, jotka kaikki kohdistuvat Runebergiin – mutta tällä kertaa ilman että nimeä on asetettu näkyviin!

Ensimmäinen »Den nyckfulla», on luonnekuvaus tekijästä itsestään; se on vain pantu toisen, hänen luontonsa vastakohtaisuuksia ihmettelevän rakastajan suuhun. Muotokuvasta ei voi erehtyä, ei myöskään rakastavaisen äänensävystä – runo on kauttaaltaan Runebergin tapaan tehty. Koristelemattomassa rehellisyydessään tekee se miellyttävän vaikutuksen, mutta loppukerto muunnoksineen, myönnytys eräälle tämän ajan makusuunnalle, on sangen onneton keksintö. Koska se on todistuskappale ja joka tapauksessa yksi kirjailijattaren kaikkein parhaimmista runoista, painettakoon se tähän kokonaisuudessaan.

Den nyckfulla. Flicka! Säg vad är som vållar Att Du, fast av nycker full, Så min hela själ förtrollar, Ger mig än en stund av gull, Än av idel harm den andra; Ack, men bör jag väl Dig klandra? Ty med allt man kan förstå Att Du älsklig är ändå. Fast utur Ditt öga lågar Hjärtats djupa eld mot mig, Aldrig, aldrig dock jag vågar Lita fullt och fast på Dig. Varm Du tycks den ena dagen, Kall den andra. Och bedragen – Vill jag Dig ej förebrå; Ty Du älsklig är ändå. Än Du ler; än kan Du gråta, Tankfull är Du ock ibland; Stundom öppen, än en gåta, Tänder Du mitt bröst i brand. En Du stundom håller fången, Flere fängslar andra gången. Ljus och mörker hos Dig rå; Men Du älsklig är ändå. Än i valsens vilda yra Flyr Du bort med vågfull barm; Är ej nöjd en enda styra, Ger envar en blick så varm. Än vid stjärnors ljus du drömmer Vida världen så förglömmer, Men jag svära vill därpå Att Du älsklig är ändå. Ena timmen kan Du vara Full av liv i blick och ord; Andra timmen knappast svara På den fråga Dig blir gjord. Än av Söderns eld Du brinner, Isig köld man sedan finner I Ditt ögas klara blå, Men Du älsklig är ändå. Yr och barnslig kan Du leka; – Flicka! Sällsam är Din makt! – Med Din blick mitt hjärta smeka; Mig i bojor har Du lagt. Vek och svärmisk ena stunden, Blir Du trotsig i sekunden; Fast Du är än si, än så, Blir Du älskelig ändå. Ena stunden vill Du dröja Ständigt kvar i livets glans, Andra stunden vingen höja Upp till stjärnors gyllne krans. Flicka! Fast Du jämt mig plågar, Jag mig ständigt, ständigt frågar, Huru det sig komma må Att jag älskar Dig ändå. Svaret törs mitt hjärta viska, Glad jag lyssnar till dess röst: Gyllne korn och blommor friska Gömmes i Ditt varma bröst. Livets allvar tids nog hinner Taga bort allt ytligt skimmer Sen – när goda änglar rå – Blir Du älskligast ändå.

Kaksi muuta ovat suoranaisia ja intomielisiä rakkaudentunnustuksia, jotka tietystikään eivät ole vapaat asiaankuuluvasta kirjallisesta tartunnasta ja jotka ovat sangen ylimalkaisia, mutta kuitenkin paikoitellen ilmaisevat, kenestä niissä on kysymys.

Blott Du. Blott Du! Blott Du allena! Du bland alla! Dig vill jag älska, Dig, blott Dig tillbe! O! må mig världen än en dåre kalla, Förstår väl den mitt väsens väl och ve, Kan den väl djupet av mitt hjärta se? Mig tyckes stundom att jag endast drömmer Om all min kärleks underbara fröjd, Och att uppvaknandet åt mig blott gömmer Så mången sorg, fast än av mig ej röjd, På all min sällhets rika blomsterhöjd. Men när Din blick så mäktigt till mig talar, När Du mig varmt intill Ditt hjärta tar; Då all min lyckas verklighet hugsvalar Mig åter, och min själ ej ord mer har För all den sällhet som mig jorden bar!

Min himmel. Jag jordens sorger glömmer vid din mund, O! Dit i tanken vill jag fly en stund! Där vill jag än engång min himmel finna, Än engång vid ditt hjärta glöda, brinna. Fritt kalla drivor må omkring mig stå, Ej snö, ej kyla känner jag ändå. Var finns en salighet så stor som min, Då tyst du viskar: »Dyra, jag är din!» Och då du till ditt varma bröst mig sluter Jag där en försmak ren av himlen njuter. Där är så ljust, så ljuvligt och så gott, Där allt är frid, och kärlek – kärlek blott!

Seuraa sitten säkeistö siitä, kuinka elämä monta kertaa tuntuu katkeralta ja »hjärtat sjunger tyst sin klagosång», mutta silloin on lohdullista omistaa ystävä, joka lahjoittaa hänelle taivaan maan päällä. »Må åren tiden kasta bort – Med den min ungdom, som är skön fast kort; Må åren svalka hjärtats heta flamma» – se ei tee mitään, on kuitenkin jotakin, jota aika ja vuodet eivät kalvenna, ja se on muisto, ja siinä muistossa on itse taivas!

Omituista kyllä ei päiväkirjanotteista saa tietää mitään siitä, mitä Runeberg sanoi juuri näistä runoista, jotka kuitenkin niin selvästi olivat hänelle osoitettuja. – Runojen osaksi tulleesta vastaanotosta kertoo kirjailijatar 19 p:nä kesäk. 1864: »Olen nähnyt pitkäaikaisen toivomukseni täyttyvän: runokokoelmani Sandperlor on tullut julkisuuteen. – Siinä kirjeiden paljoudessa, joka vapunpäivästä asti, jolloin pieni runovihko ilmestyi, on minulle saapunut, olen nähnyt pelkkää ystävällisyyttä ja kiitosta, onko se vilpitöntä vai ei, en tiedä, sillä kuka näkee sydämen sopukkoihin? J. V. [Snellman] ja Topelius ovat minulle lähettäneet ystävällisiä kirjeitä, jälkimmäinen myös valokuvansa. Ah, aurinkoista aikaa ovat jonkun verran nämä viime päivät olleet, ja se tuli kyllä tarpeeseen. Myöskin sanomalehdet ovat vastaanottaneet nämä pienet laulut ystävällisesti, ystävällisemmin kuin konsanaan uskalsin uneksiakaan. – Hän itse on F[redrikan] kautta lähettänyt minulle ystävällisen tervehdyksen pienen kokoelmani johdosta.» (Ilm. nti Edelfelt.) Ylipäätään oli kuitenkin kirjailijaturhamaisuus hänelle vierasta, ja harvoin kuultiin hänen puhuvan kirjallisista töistään.

Nämä jatkuivat kuitenkin 1867 Drottningar-nimisellä vihkosella, joka sisälsi kaksikymmentäneljä pientä runoa yhtä monesta ruhtinaallisesta naisesta aina Semiramiksen ajoilta Hortense Beauharnais’hen saakka. Kokoelma, joka ilmestyi tukholmalaisen kustantajan painattamana, oli »omistettu Hänen Majesteetilleen Ruotsin ja Norjan leskikuningattarelle Josefinalle» seuraavin säkein:

En ton från Finlands undangömda skar Till Dig, o Drottning, över havet klingar, Ett ödmjukt hjärtas hyllning han Dig bär Och det är kärlek, som hans flykt bevingar; Det är en diktarinnas blyga bön Till en den ädlaste av hennes kön.

Tämän runomuotoisen kronikan jälkeen, jolla ei ole mitään runollista arvoa ja jonka kohtalosta muuten en tiedä mitään, seurasi 1871 sikermä suorasanaisia kuvauksia, Några Minnen av e*** (nimimerkki, jota hän käytti aina). Niillä on mielenkiintonsa niissä esiintyvien henkilöiden vuoksi, vaikkakin todellisuuskuvaus välistä on vähemmän tukevaa ja täsmällistä kuin toivoisi ja tunteellinen ote ikäänkuin tulee pääasiaksi. Kuitenkin on esim. kertomuksessa hänen ensimmäisestä tapaamisestaan Runebergin kanssa eräissä häissä 1839 (oikeastaan 1838) – »Första gången» – näyttämö varsin havainnollinen ja samoin se luonnos, jossa hän, laajemmin kuin päiväkirjassa, kuvaa soitannollista illanviettoa Runebergin luona Marcus Larssonin seurassa. Vielä kahdessa muussa palasessa on Runeberg päähenkilönä: hänen hopeahäistänsä kerrotaan, ja viimeisenä on kuvaus hänen sairasvuoteeltaan – »Sista gången» on kirjailijattaren antama otsikko sille, siinä hän ottaa jäähyväiset runoilijalta. Suurella ja tahdikkaalla itsehillinnällä hän välttää näissä muistelmissa jokaista vihjausta sisimpiin tunteisiinsa, ainoastaan lämmin ihailu ja ensimmäisessä kohtauksessa nuoruuden haavemieli puhuvat. – Kahdessa muussa luonnoksessa on keskipisteenä Fredrik Pacius – yksi Emilie Björksténin hyvin innokkaita ihailijoita – ja kahdessa viimeisessä vihdoin tarjotaan nähtäväksemme sisäkuvia Topeliuksen ja Fredrik Cygnaeuksen kodista.

Ännu en gång on nimenä seuraavalla runokokoelmalla, joka ilmestyi muutamia kuukausia Runebergin kuoleman jälkeen 1877 ja oli »omistettu runoilija Runebergin leskelle kunnioituksella ja rakkaudella». Sen sisällys on kovin mitätöntä ja persoonatonta, ja ainoastaan yksi runo, »Runebergs stuga» – josta runoilija hänelle oli sanonut, että se hänen kuolemansa jälkeen tulisi olemaan hänen leski-asuntonsa – kohdistuu välittömästi runoilijaan. Mutta siinä on omistuksena eräs palanen Fredrika Runebergille, joka on kylläkin merkillepantava. Siitä henkii miltei kiihkomielinen kiintymys tähän, ja vaikkakin sekä päiväkirjasta että Fredrikan kirjeistä voi nähdä, kuinka lähelle toisiaan nämä kaksi naista jo Runebergin viimeisenä elinaikana olivat tulleet, ei voi torjua luotaan sitä vaikutusta, että tuossa nöyrän lämpimässä äänensävyssä on jotakin anteeksiantoa rukoilevaa. Runo osoittaa kuitenkin samalla, kuinka yhteisen tappion tuska yhdisti heitä. Se kuuluu:

Ödmjukt, vördnadsfullt dig här jag räcker Mina toners blyga hyllning nu, Och min famn med kärlek mot dig sträcker, Var mig blid som förr, du dyra, du! »Döden skiljer ej, men den förenar Fastare det band som knöts engång.» Så du sade; liksom sorgen renar Själen, under livets pilgrimsgång. Så hav tack, du stora, ädla hjärta För de ord du gav mig såsom tröst Då jag nedböjd av min djupa smärta Trycktes mot ditt rika, varma bröst. Älskade! jag ord, ej toner äger För att tolka vad för mig du är; Vad du var och städs förblir; jag säger För mycket ej om lov jag dig hembär. Men jag får ej säga vad jag känner, Jag det icke kan, ty tankars mängd Mig bestorma, och i hjärtat bränner Tåren, sucken, smärtan innestängd. Du förstår mig dock, och därför vågar Dig, som minnas skall en eftervärld, Här en själ, som tacksamt för dig lågar, ödmjukt ägna denna ringa gärd.

Lopuksi ilmestyi vielä 1886 runokokoelma, De sista, joka on vahvasti uskonnollissävyinen ja, kuten edellinenkin, tulkitsee vaikutelmia musikaalisista elämyksistä ja siten osoittaa, kuinka tämä harrastus Emilie Björksténissä pysyi elävänä hänen vanhuuden päiviinsä saakka.

Mitään asemaa Suomen kirjallisuudessa ei hän tällä kirjailijatoiminnallaan kuitenkaan saavuttanut, ja kaikista hänen julkaisuistaan sai ainoastaan »muutamia muistelmia» sisältävä kirja suhteellisen laajan lukijapiirin – siihen liittyi myöhemmin erityisenä julkaisuna ilmestynyt Minne från Björkudden. Sitävastoin oli hän ainakin nuoremman sukupolven keskuudessa hyvin tunnettu ja suuressa arvossa pidetty ahkerasta avustustyöstään Topeliuksen perustamassa lastenlehdessä Trollsländan’issa. Sen vuoksi hän herätti niin tavatonta mielenkiintoa, aina kun hän tuli käymään Viipuriin, missä hän usein oleskeli veljensä luona, ja jännitys ja uteliaisuus lisääntyi vielä siitä, että hän todenmukaisissa kotikuvauksissaan Trollsländan’issa oli siirtänyt veljensä lapset nimineen kaikkineen kirjallisuuteen, nuo, jotka olivat omia tovereitani ja jotka täten tuntuivat saaneen osakseen huomattavan kunnian ja tulleen melkein kuolemattomiksi. Tästä kai johtunee, että minä niistä harvoista kerroista, jolloin hänet näin, niin selvästi muistan hänen hienot, uurteiset kasvonsa, hänen hiljaisen eloisan olemuksensa ja hänen valkoisen huntumyssynsä.