I
Ennen kuin Margaret toivotti hyvää yötä, virkkoi hän nuorelle Mountille: »Te otitte ensimmäisen tutkimusvuoron! Huomenna tahdon minä lähteä vaellukselle.»
»Vaellukselle — minkä tähden?»
»Olen kyllästynyt pysyttelemään yhdessä ainoassa pienessä, ahtaassa paikassa.» Margaretia vaivasi tunne, ettei hän nyt voinut puhua tälle miehelle avoimesti ja vapaasti, kuten hän olisi voinut tehdä edellisenä iltana. Ihan ilman aihetta oli heidän suhteissaan tapahtunut jokin muutos… »Kaipaan pois täältä, herra Mount. Sallikaa minun liikkua vähän, teettehän niin?»
(Heti häntä harmitti, että oli käyttänyt sanaa »sallikaa».)
Mount puhui hänelle kohteliaan vieraan tapaan.
»Neiti Verity, ette ole vielä varsin kauan harjoitellut tätä ponnistuksia kysyvää elämää varten.»
»En haluakaan ponnistella. Tunnen oikein hyvin jaksavan! kävellä vähän — puolitoista penikulmaa —»
»Ei vielä. Te väsyisitte perinpohjaisesti hoivailtavakseni—»
»Lupaan, etten väsy.»
»Sellaista ei voida luvata», huomautti nuori Mount, pistäen ukulelen koteloonsa. Hänen itsehillintänsä salasi eräänlaista pelkoa…
Sillä tämän kiusallisen jutun hoitaminen alkoi käydä täpäräksi. Jollei hän sitoisi tuota kotelon kiinnitysnuoraa tytön nilkkoihin, niin miten hän saisi Margaretin pysymään määrätyllä alueella? Hän oli nyt ilmeisesti päättänyt lähteä tarkastelemaan seutua. Entä jos hän sen tekisi?
Se olisi pulman yksi ratkaisutapa. Mahdollisesti paras.
Entäpä jos tyttö lähtisi, pujahtaisi hänen luotaan puolentoista penikulman taipaleelleen? Jollei hän kiertäisi ympyrässä, joutuisi hän puolitoista penikulmaa samottuaan tielle ja vieläpä mainion hyvin tehdylle tielle. Se veisi hänet johonkin noista kivisistä kylistä, jotka muistuttivat Grimmin kotisatuja, jollekin noista kirkoista, jotka olivat niin korkealla, että näyttivät olevan taivaanmatkan puolivälissä. Hän tapaisi ihmisiä, muuleilla ratsastavia talonpoikia, vuohipaimenia…
Se särkisi kaikki.
Äkkiä Mountin mieleen välähti, että olisi sääli, jos Margaret yhdennellätöista hetkellä saisi kaikki selville. Hän teki omituisen päätöksen… Niin kiukuissaan kuin hän olikin Lloyd-vanhukselle, tukisi hän häntä loppuun saakka. Hän ei päästäisi tyttöä näkyvistään. Hän keksisi verukkeita… Sellainen oli hänen suunnitelmansa.
»No niin, neiti Verity, nähdäänpähän, missä kunnossa olette huomenaamulla. Hyvää yötä!»