II
Margaret virui luolassaan myöhään yöhön saakka valveilla, silmät levällään.
Ylen määrin kiihtyneenä ja huolestuneena hän heittelehti kyljeltä toiselle ison päällystakin alla. Hän kyseli itseltään: »Mikä häntä vaivaa? Jokin hänen on. Jokin, mitä ei ollut eilen.»
Sitten hän ajatteli: »Minkä tähden olin niin surkean onneton tänä iltana? Miksi olin vähällä purskahtaa itkuun hänen laulaessaan? Minua kalvaa koti-ikävä. Olen täällä… kaukana kaikista, joista pidän…»
Äkkiä hänelle selvisi: »Yhdestä seikasta olen varma. Hän salaa minulta jotakin. Hän on salannut minulta jotakin koko ajan täällä ollessamme.»
Sitten vaisto (kuten vaisto silloin tällöin tekee) osui naulankantaan: »Tässä saaressa on jotakin kummallista, ja hän tietää, mitä se on. Entäpä jos emme olekaan haaksirikkoisia. Entäpä jos minua onkin pidätetty täällä jossakin määrätyssä tarkoituksessa?»
Kuten tavallisesti sai vaiston neronleimahdus nytkin huonon vastaanoton sitä kuuntelevalta järjeltä. Melkein heti Margaret päätteli: »Se on järjetöntä! Mistä sellainen mielipuolinen ajatus lienee lehahtanut päähäni?»
Taaskin hän pohti: »Mutta herra Mount koettaa aina minua estää epäilemästä — mitä? Tietääköhän hän varmasti, että kaikki muut hukkuivat? Näkikö hän heidän uppoavan? Saattaakohan se olla sitä?»
Sitten hän aprikoi: »Jokohan hän nukkuu? Kerran hän kertoi ehtineensä vain kahdesti kääntyä ja sijoittua kasvot merelle päin, ennenkuin vaipui uneen eikä tiennyt enää mistään.»
Vielä hän ajatteli: »Hyvä! Täysi kuu! On tuntikausia valoisaa kuin päivällä… Kun uskon sen miehen olevan sikeässä unessa, nousen vuoteesta… En odota huomisaamua lähteäkseni puolentoista penikulman kävelylle. Menen tänä yönä… Jaksan kyllä taivaltaa. Jollen saakaan saaresta mitään selville, väsyn ainakin niin, että palattuani nukun kuin tukki —»
Se oli hänen suunnitelmansa.