I
Kuinka riitaisa olikaan sitten alkanut ateria!
Siinä he istuivat kahden puolen vakiintunutta nuotiotansa, jonka ympärille oli kasaantunut valkea, monin kerroin palanut tuhkakehys ja joka muistutti mustuneista oksista kyhättyä merilinnun pesää, valmistautuen riitelemään, jollei parempaa olisi…
Niin kiihtynyt kuin Margaret olikin, oli hänen aluksi nälkä; hän ahmi puolitusinaa voileipiä — jotka, kuten hän nyt tiesi, eivät olleetkaan mitään rantaan ajautunutta haaksirikkotavaraa, vaan jotka oli äskettäin kiltisti ostettu jostakin ranskalaisesta ruokatavaramyymälästä sisämaassa (missä se sitten olikin). Hän kuvitteli mielessään pientä, kahvituoksuista pesää, sen ilmoitustauluja, joissa tarjottiin makeisia ja piparminttuja, sen sipuliverkkoja ja ovelle sijoitettuja valtavan isoja, kadmiuminkeltaisia kurpitsoja. Hän nieli vähän rohkaisevaa curaçaolikööriä (joka myöskin oli samasta kaupasta peräisin), ennen kuin huomautti:
»Koko juttu on siis ollut vain kepponen, herra Mount.»
Mount katsoi häneen, näennäisesti äkeissään… Hän oli hyvin pahasti rakastunut Margaretiin! Miten se oikein oli käynyt, sitä hän ei olisi osannut selittää… Lyhyin tie saada nainen mieltymään itseenne on antaa hänen tehdä jotakin hyväksenne… Kaikki tunnemme sen piirteen — naisissa. Älkää kysykö minulta, onko miesten laita samoin! En väitä ymmärtäväni keskinkertaisten, sataprosenttisten miesten tunteita. Se, mikä saa heidät vireiksi, ja se, mikä panee heidät kuihtumaan, ovat molemmat salatut minun katseeltani. Mutta tuntuu siltä, että poikkeuksellisessa miehessä — älykkäässä, sympaattisessa, miellyttävässä, lempeässä ja miehekkäässä — on varsin voimakas naisellinen piirre. Niin oli Archie Mountissa. Hän oli — hitaasti, mutta vääjäämättömästi, kuten ankkuroitu vene nousevan vuoksen työntämällä — lähestynyt tätä hänen hoivattavakseen jätettyä, nuorta, avutonta olentoa.
Tyttö ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan virkkoi silmät suunnattuina toisaalle: »Teistä kai tämä on hupaista? Miehistä se lienee.»
»Minusta ei, sen vakuutan. Jos tarkoitatte —»
»Tarkoitan sitä, että olette uskotellut purtenne kärsineen haaksirikon ja kaikkien muiden hukkuneen —»
»Suokaa anteeksi, mutta olenko kertaakaan sanonut kenenkään hukkuneen?»
»— Ja olette ollut pitävinänne tätä asumattomana saarena.»
»Toivon, ettette pahastu, jos huomautan, etten kertaakaan täälläolomme aikana ole maininnut sanoja 'asumaton saari'.»
»Toivon, ettette te pahastu, jos huomautan viimeisen väitteenne olevan pelkkää saivartelua.»
Tämän pistoksen jälkeen taaskin äänettömyys. Syöminen jatkui.
Sitten puhkesi Margaret uudelleen puhumaan.
»Mutta kun minä käytin sanoja 'asumaton saari’, ette koskaan väittänyt minua vastaan. Annoitte minun puhua sellaisesta mahdollisuudesta, että jäisimme tänne koko eliniäksemme. Visusti koetitte varoa, etten pääsisi samoamaan pois tältä vähäiseltä rantakaistaleelta. Syyksi esititte, että oli muka hoidettava nuotiota tai että minä olin väsynyt. (Kumma vain, ettette järjestänyt joitakin merimiehiä näyttelemään villejä.) Älkää uskotelko, ettette ole tiennyt minua koko ajan petetyn tällä kuulumattomalla kepposella. Herra Mount, te ette voi uskotella —»
»En koetakaan uskotella.»
»Ette nyt, koska olette joutunut ilmi», tokaisi valehaaksirikkoinen musertavasti. »Nyt myönnätte koko ajan tietäneenne, mitä minä kuvittelin mielessäni. Eikö niin?»
»Kyllä, neiti Verity, sen myönnän. Oli tarkoitus, että kuvittelisitte niin.»
»Ja te panitte parhaanne pitääksenne minua harhaluulossani?»
»Kyllä.»
»Täällä olemme olleet — emme lainkaan haaksirikkoisia! Koko tämän ajan olemme olleet lähellä ihmisiä ja kaupunkeja ja puhelimia ja sähkölennättimiä! Ja minä vihoviimeinen hupsu olen sallinut teidän uskotella itselleni, että olemme olleet yhtä kaukana kuin Crusoe ja Perjantai… Muuten, missä olemme, herra Mount?»
»Sitä en voi sanoa, neiti Verity.»
Tytön silmät menivät levälleen. »Tarkoitatteko, ettette tiedä sitä itsekään?»
»En toki; kyllä tiedän, ilmeisesti. Mutta olen antanut sanani siitä, etten anna teidän sitä tietää, niin kauan kuin olemme täällä.»
»Tarkoitatteko, että olette luvannut sen?»
»Juuri niin.»
»Sedälleni kaiketi?»
»No niin, koska sen arvasitte… niin.»
»Oliko hän mukanamme veneessä, kun sinä yönä lähdimme purresta?»
»Kyllä hän oli.»
»Oliko muita?»
»Palvelijani Wallace ja kaksi merimiestä. He toivat meidät tänne maihin.»
»Sitten he katosivat, jättäen meidät tänne?»
»Niin, he soutivat takaisin purteen.»
»Joka ei siis ollut uponnut?»
»En ole väittänytkään sen uponneen!»
»Ette kyllä; ette ole väittänyt sitä. Missä setäni nyt on?»
»Jospa Jumala soisi minun sen tietävän, neiti Verity», vastasi nuori Mount vakuuttavan kiihkeästi »En tiedä, missä se — en tiedä, missä hän on. Hänen olisi pitänyt olla täällä koko aika. Minulle oli vihjailtu, että herra Lloydin piti jäädä luoksenne koko täälläolonne ajaksi. Totta puhuen — en usko hänen olevan kaukana.»
»Hän ei ole kaukana», vahvisti Margaret odottamatta. »Näin hänet eilen.»
Mount oli viemässä voileipää suuhunsa, mutta hänen kätensä pysähtyi puolitiehen, ja hän jäi töllistelemään suu auki.
»Näitte herra Lloydin eilen? Te näitte hänet? Mitä tarkoitatte? Missä?»
»Näin kun näinkin hänet eilen. Ainakin olin näkevinäni valkotukkaisen miehen — en ollut siitä varma — viime yönä… Hetkisen luulin nähneeni jonkun, joka seurasi minua… Sitten hän katosi. Loittoni pimeään… Unohdin sen tyyten. Se tapahtui juuri vähää ennen ukkosta ja —»
Hän keskeytti lauseensa — suuttuneena itselleen siitä, että oli yhdellä sanalla johtanut jälleen mieleensä koko viimeöisen kohtauksen: myrskyn, paon, tuntikausia kestäneet jyrähdykset ja välähdykset, oudot, luottamuksellisesti jupistut puheet —
Hänen poskilleen lehahti kuuma puna. Taivuttaen päätään hän kumartui ottamaan maasta oksaa, joka oli palettuaan poikki pudonnut paperinvalkoiselle tuhalle. Hän viskasi sen takaisin nuotion keskelle.
»Onko setäni tullut hulluksi? Mitä arvelette?»
Nuori Mount oli vastaamaisillaan: »Olen usein sitä aprikoinut.» Mutta sensijaan hän noudattikin vaistoaan ja kävi puolustamaan naisen arvostelemaa oman sukupuolensa jäsentä.
»Herra Lloydko hullu? Kaikkea muuta! Harvinaisen taitava, järkevä, kyvykäs mies. Ei kukaan voisi sanoa häntä —»
»Minä voin. Ja minä teen sen», vastusti velvollisuudentuntoinen tyttö. »Jollei hän olisi täydelleen mielipuoli, niin miten hän olisi saanut päähänsä menetellä näin uskomattomalla tavalla minua kohtaan.»
Mitään vastaamatta Mount loi häneen nopean, kaunopuheisen katseen.
Se tuntui sanovan: »Älkää puhelko kuin pikku hupakko. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että setänne tarkoitus oli viedä teidät pois pahan ulottuvilta, elämästä väärällä tavoin ja joutumasta äärimmäisen tuhlaavaisen, toisten niskoilla elävän, kelvottoman tytön talutusnuoraan. Hän tarkoitti teidän parastanne. Ette voi kieltää, että tämä on ollut parasta, mitä teille en koskaan tapahtunut —»
Tämän ohessa katse sisälsi vetoomuksen: »Älkää missään nimessä olko vihainen minulle! Enkö ole joutunut surkeaan asemaan? Mahdanko sille mitään, lapsi? Oliko suunnitelma minun?»
Edelleen se katse paljasti: »Te viehättävä olento! Te herttainen, viaton, jumalainen olento! Rakastettava olette ollut aina, silloinkin, kun suunne oli punaisen tahnan peitossa ja kulmakarvoissanne oli kenkämustetta. Ja nyt — katsokaahan itseänne! Olette kuin taulu. Viehkeimmät pienet kasvot koko maailmassa; vartalo kuin ihanan veistoksen. Tulta ja samettia sylissäni… En saa rauhaa, ennenkuin saan teidät uudelleen samalla tavoin!»
Mutta tyttö ei ollut katsonut häntä silmiin. He jatkoivat kinasteluaan, syöden ahnaasti, puhuen niin ilkeästi kuin suinkin mahdollista.
»Tuntuuko teistä, herra Mount, että teillä on oikeus kertoa minulle mitään sen enempää setäni ennenkuulumattomasta suunnitelmasta? Kuinka pitkäksi ajaksi minut piti jättää tänne…» (äkäinen vilkaisu kallioihin) »tänne?»
»Rehellisesti sanoen, sitä en tiedä. Jos olisin aavistanut, että tarkoitus oli näin kauan —» Keskeytys, joka osoitti, että jokainen sekunti oli ollut kuin kiirastulta.
»Saanko kysyä, tietääkö äitini?»
»Rouva Verity luulee teidän vieläkin retkeilevän purressani.»
»Kas niin! Äitiä petettiin myöskin! Se on toki lohdutus. Äitini ei ole tiennyt mitään tästä Spoofin saaresta… Kuinka moni ihminen tuntee asian?»
»Kolme. Setänne, äitinne ystävätär ja minä.»
»Kolme ihmistä. He ovat käyttäytyneet katalasti. Lienee liian paljon toivottu, että he häpeisivät.»