X
Hänen jalkojansa ihan poltti, kun hän kääntyi rientämään takaisin jääneen pettäjän luokse.
Niin, nyt hän voisi katsoa sitä miestä silmiin! Hän oli varma, että
Mount tiesi kaikki.
Hän oli saanut hänet kiinni ja puristaisi häneltä kaikki tiedot.
Eipä ihmekään, ettei mies ollut tuskaillut haaksirikon tähden eikä välittänyt siitä, miten merimiesten, muiden veneiden ja Margaretin oman sedän oli käynyt —
»Kaikki hänen puuhaansa, siitä olen varma —»
* * * * *
Hänen teki mieli viheltää hilpeästi saapuessaan rannalle, jossa ruoka tuoksusi suloisesti.
Hiljaa ja nopeasti hän lähestyi. Herra Mount oli kattanut oikein juhla-aterian. Hän oli levittänyt esille kaikki, mitä oli jäänyt tähteeksi edellisen illan mässäyksen jälkeen.
Hänet oli nolattava ja heti.
Mutta ei. Pilasta tulisi hauskempi, jollei Margaret hiiskuisi mitään. Hän ei ainakaan kahteen päivään virkkaisi mitään havainnoistaan. Hän seisoi, tarkkaillen miestä ja samalla pohtien, milloin ihmiset tulivat niin vanhoiksi, etteivät heitä huvittaisi lasten uskottelut ja arvausleikit.
Yhdeksänkolmattavuotiaana herra Archie Mount sijoitteli tunnontarkasti ja juhlallisesti omin käsin pyytämiänsä purolohia alkeellisille lautasille, litteille kivilevyille — ikäänkuin hän ei olisikaan ollut tavallisen aamuisen kävelymatkan päässä ranskalaisesta maantiestä! Sen tien täytyi varmasti viedä johonkin Ranskan kaupunkiin; siellä oli kapeita, kahville tuoksuavia katuja, liikkeitä, joiden kiivissä oli sanoja: boucherie, épicerie, charcuterie, pâtisserie, ja muita ruokatavaramyymälöitä, joiden ranskalaisten nimien sointu kiihoittaa ruokahalua niin paljon paremmin kuin englantilaisten. Varmasti ne liikkeet, jotka eivät saattaneet olla kovin kaukana, olivat tavallisuuden mukaan kynnyksiään myöten täynnä houkuttelevia ravintoaineita… Mutta tuolla Mount ahersi vakavana ikäänkuin olisi itse uskonut, että sekä hän että Margaret nääntyisivät nälkään ilman hänen ponnistuksiaan! Tällä kertaa hän ei edes vihellellytkään.
Hilpeästi Margaret luikkasi hänen takanaan: »Halloo! Hyvää huomenta, herra Mount!»
Nuori mies hätkähti, ja häneltä putosi forelli liekkeihin. Sitten hän käänsi tyttöön päin sellaisen miehen kasvot, joka oli raivoissaan, koska ei ole rohjennut olla liian huolissaan.
»Kas! Te olette tullut?… Tiedättekö, kuinka kauan olette ollut poissa?… Missä olette —»
Hänen lauseensa katkesi äkkiä, sillä hän oli nähnyt. Hänen siniset silmänsä laajentuivat tummien, tuuheiden kulmakarvojen alla ja kiintyivät muulinkenkään, jonka Margaret oli pistänyt vyöhönsä. Hän tuijotti äänettömänä.
»Sitä kai saatte kysyä, herra Mount», vastasi Margaret.
(Sana »kirottua» leijaili melkein kuuluvana ilmassa.) Mount aprikoi vimmatusti, kuinka paljon Margaret oli saanut selville. Oliko hän käynyt niin kaukana kuin harmaista kivistä kyhätyillä paimenmajoilla, jotka olivat kokonaan viiniköynnösten peitossa, joiden luona oli vuohia lieassa ja joiden kynnyksellä kyyrötti madonna traagillinen ilme kasvoillaan? Oliko hän kohdannut —
Mitä Margaret virkkaisi hänelle?
Hän lausui pakotetusti: »Eiköhän meidän ole joka tapauksessa parasta syödä puolista nyt?»
Tämä sovinnainen lause oli vähällä haihduttaa hänen ympäriltään kalliot, kivet ja nuotion sekä loihtia niiden sijalle hänen lontoolaisen kerhonsa tulipunaiset seinäpaperit ja upean sisustuksen. Kohteliaasti hän lisäsi: »Otaksuttavasti ette ole saanut mitään syödäksenne, neiti Verity?»
Neiti Verity katsahti häneen suurin silmin ja vetäisi hiukan alahuulensa reunaa hampaittensa väliin. Ollen purskahtamaisillaan hermostuneeseen nauruun hän turvautui, kuten saattaisi sanoa, valmistavan koulun sukkeluuteen. »Mitään syödäkseni?» oli hän kummastelevinaan. »Tuolla kukkuloillako? Kun en ole vuohi, en syö pensaita enkä ruohoa.»
Jäykästi Mount vastasi: »Sen kyllä tiedän.»
»Miksi sitten kysyä, olenko saanut mitään syödäkseni?»
»Satuin huomaamaan tuon.» Mount nyökkäsi muulinkenkään päin.
Margaret irroitti kengän vyöstään ja katseli sitä viattoman näköisenä. »Tämänkö? Mutta kun en myöskään ole kamelikurki, en pysty syömään metallia.»
Tähän sutkaukseen (jota Margaret katui heti sen lähdettyä hänen huuliltaan) tuli kohtelias vastaus:
»Tarkoitan luonnollisesti, että se osoitti minulle, missä olette ollut.»
»Tiedätte siis, missä kävin.»
»Tietysti, neiti Verity. Ainakin maantiellä saakka.»
»Luulin teidän tarkoittavan, että tiedätte sen paikan nimen, ja arvelin teidän ilmoittavan sen minulle. Ilmoitattehan sen?»
»Mitä hyödyttää», huomautti Mount alistuvasti, »minun ilmoittaa sitä teille, jos itse sen tiedätte?»
Se oli Mountin ensimmäinen voitto. Margaret puri huultaan harmissaan siitä, ettei ollut painanut muistiinsa keltaiseksi maalatusta tienviitasta lukemaansa nimeä.
Äänettömyys.
XVI luku
Puhelua