IX
Niin, maantiellä.
Hyvin tehtynä, leveänä, tomusta valkeana se kaarsi hänen oikealla puolellaan jyrkkien kallioiden taakse. Vasemmalla se painui painumistaan viljelemättömään vihreään laaksoon, jossa hän saattoi seurata sen juoksua kilometrimääriä. Vaalean mittanauhan tavoin se kiemurteli harmaanvihreällä pohjalla. Ei ainoatakaan taloa näkyvissä! Ei kattoa, ei savupiippua, ei tornia; vain siellä täällä näkyi kummuilla koskisia jokia valkoisina juovina. Se oli niin jylhää erämaaseutua kuin suinkin saattoi ajatella; elämästä ei näkynyt muuta merkkiä kuin musta hiirihaukka, joka leijaili sinisellä taivaalla hänen kohdallaan. Autio seutu, mutta siellä oli tie… siis… saari ei ollutkaan asumaton.
Margaret kumartui ottamaan maasta hevosenkengän — ei, se oli liian kapea, liian pieni hevosenkengäksi; se oli muulinkenkä. Sen metalli oli kirkkaanpuoleinen, ikäänkuin se olisi pudonnut äskettäin. Hän puristi sitä niin, että kämmentä koski, ja tajusi vihdoin, ettei hän nähnyt unta.
Hän oli saapunut maantielle… joka vei pois sieltä. Mitä hänen oli tehtävä? Seurattavako sitä? Kumpaan suuntaan?…
Muutamilla askelilla hän pääsi oikealla olevan kallionnurkkauksen taakse. Siellä odotti uusi yllätys, ja hän jäi töllistelemään suu auki. Siellä oli perin sivistysmaailman tapainen tienviitta, johon oli räikeänkeltaiselle pohjalle isoilla mustilla kirjaimilla maalattu:
»DON DE DUNLOP»
»Ranskassa?» äänsi Margaret ällistyneenä.
Myöskin oikealle kiemurteli tie kilometrien päähän; sen oli hyvin ja kestävästi valmistanut se rotu, joka yksin on saanut perinnöksi roomalaisten valloittajien tientekotaidon. Ranska?
Taaskin hän kääntyi silmäilemään kirkasväristä viittaa, jossa oli:
»Attention au virage»
ja Margaretille outo nimi, jota seurasi kilometrejä ilmaiseva numero.
Ja Margaretin ajatukset olivat pyörineet sadoissa meripenikulmissa, Etelämerellä, Fidshi-saarilla… Oliko mahdollista, ettei hän ollut poistunut Euroopasta?