VIII
Kun heräävien tunteiden myllerrys oli ajanut Margaretia sisämaahan päin ja hän oli astellut kuin kilpailuja varten harjoitteleva nyrkkeilijä, ei hänen katseensa ollut kiintynyt maiseman piirteisiin. Mitään näkemättä hän oli sivuuttanut rinteet, jotka viettivät rotkoihin, kohosivat kallioiden laelle, rajoittuivat lehtoihin tai häipyivät kuulakan sinistä taivasta vasten valkoisina kuin alpit kuvastuviin vuorijonoihin. Ei hän huomannut sitäkään kohtaa, jossa kallionlaki loppui ja hän alkoi uudelleen laskeutua alaspäin.
Hänen olisi pitänyt tuntea, milloin hänen jalkansa lakkasivat polkemasta epätasaista turvetta ja joutuivat toisenlaiselle maaperälle. Mutta hän ei tuntenut mitään. Hän kuuli kuitenkin jotakin — äkillisen kilahduksen. Se ei ollut kellojen kilinää. Hän luuli helyketjunsa (joka muuten ei ollut hänen muassaankaan) pudonneen. Katsahtaessaan maahan hän näki jalkansa osuneen hevosenkenkään, joka virui maantiellä.