VII
»Mutta olisin kyennyt katsomaan silmiin ketä niistä muista hyvänsä tänä aamuna. Ainakin niin luulen.» Mutta —
»Ei kukaan heistä ymmärtäisi viime yötä. Ei edes Cynthia.»
(Monen päivän perästä tuli Margaretin aikoinaan alituinen neuvonantaja ja läheinen ystävä hänen mieleensä.)
Ajatella, että hän kertoisi Cynthia Oddleylle: »Pelkäsin myrskyä niin kovasti, että vietin koko yön — luullakseni noin kello kahdestatoista aina puoleenkuuteen saakka aamuun — nuoren miehen sylissä. Painauduin niin kiinni häneen, että tunsin hänen sydämensä sykkivän moottorin lailla, niin likellä häntä, että helminauhani valahti hänen villapaitansa povelle ja että hänen hengityksensä kostutti hiuksiani. Puristin häntä niin tiukasti, että kuulin hänen vyönsä taskussa olevan kellon lasin risahtavan… Pilkkopimeässä olin siellä kauhuissani käsivarteni hänen ympärillään hänen puhellessaan minulle estääkseen minua kuuntelemasta myrskyn pauhua. Hän kertoi minulle salaisuuden, jota hän ei ole koskaan ilmaissut kenellekään muulle. Hän kertoi, mitä hän oli pelännyt kouluajoistaan alkaen ja minkä tähden. Hän puhui minulle äidistään ja tytöstä, jonka kanssa hän oli mennyt kihloihin, koska hän luulee tytön järjestävän elämän tyyneksi.»
Margaret huoahti. Vieläkin poltti hänen käsivarttaan Mountin puristuksen fyysillinen muisto, näkymätön orjanrengas. Hänen korvissaan kaikui Mountin kuiskailu: »Sain mainioita ystäviä… ne tuntuivat vaikuttavan ihmisen elämään.»
Sitten hänen mielessään väikkyi hänen tyttöystävänsä kuva: suippokasvoinen, mielikuvitukseton, monokkelisilmäinen ja kaikkeen kyllästynyt; ja hän oli kuulevinaan Cynthian lausuvan: »Entä kuinka pian tämä ihailtava nuorukainen alkoi kosiskella sinua omalla tavallaan, Peggy?»
Ja Margaretin vannottua, ettei koko myrsky-yönä ollut vihjattukaan rakkauteen, kuului jatkoa:
»No, no! Se on lii-an korkeaa!» (Taaskin Cynthian kyynillinen ääni.) »Eikö mies käyttänyt hyväkseen romanttista tilannetta? Oi, kuinka suloista! Ei ainoatakaan hellää suukkoa erotessanne? Urheilija. Nopeudentavoittelija! Mitä? Mitä, hänen täytyy olla — minun oletetaan uskovan, ettei hän edes koettanut… liehitellä?»
»Uskoisiko sitä kukaan?» aprikoi Margaret murheellisena. »Totisesti heidän täytyisi. Jos he tuntisivat Mountin (joka oli kihloissakin), ja jos he tuntisivat minut, niin silloin he varmasti tajuaisivat minun puhuvan totta.»
Cynthian haaveääni pilkkasi: »Peggy, uskoisitko sinä sitä mistään parista, joka olisi ollut samanlaisissa oloissa kuin te olitte?»
»Varmasti olisin kyllin ylevä tietääkseni joidenkuiden miesten voivan kohdella tyttöäkin inhimillisenä olentona —»
Margaretin sydämessä kuiskasi ääni: »Hyvin monet ihmiset eivät ole yleviä… eivät usko. Ihmiset saattavat olla hirveitä näissä asioissa! Vain oma äitisi kenties uskoisi. Älä luota kehenkään muuhun ihmiseen!… Mutta eihän merkitsekään mitään, mitä ihmiset uskovat. Jollemme pääse täältä pois, ei kukaan saa koskaan tietää. Jollei meitä pelasteta tältä saarelta —»
Samassa Margaret äkkiä pysähtyi tyrmistyneenä näkemästään.