VI
Kerran olivat henkivartijat pohtineet asumattomien saarien ikuista kysymystä.
(Olisi luonnollisesti kummallista, jos he eivät olisi sitä tehneet.)
Claude Oddley oli selittänyt, että hän, joka tunsi olevansa ikäänkuin ruumis, vajoaisi mieluummin laivan mukana pohjaan… Eric oli toivonut jäävänsä yksin henkiin pikemmin kuin ajautuvansa maihin yhden ainoan kumppanin kanssa. Kun hän olisi kaksi päivää ollut ilman vaihtelua yhden ainoan ihmisen seurassa, ei hän ainoastaan alkaisi itse tuntua kuolleelta, vaan alkaisi myöskin tuntea haluavansa toisen kuolemaa. Prinssin kaksoisolion mielestä olisi ollut ihanaa ottaa puolisokseen joku Etelämeren saarien tyttö, joka tiesi, missä kasvit kasvoivat, osasi punoa koppia, piti punaista ruusua korvansa takana — »Sinä aasi, miehethän käyttävät punaista ruusua niillä saarilla», oli joku toinen poika huomauttanut. »Se merkitsee: 'Etsin sydänkäpyä' —»
He olivat puhuneet lapsellista lepertelyä! Kuvitella, että olisi joutunut tänne seuranaan joku niistä pojista! »No niin, kunpa taivas olisi niin suonut! Mieluummin olisin ottanut kenet tahansa heistä —» Mutta kehen heistä hän olisi voinut luottaa? Kuka heistä olisi osannut hankkia tulta, suojaa, ravintoa? Ja kuka heistä erittäinkin olisi hoitanut häntä sillä tavoin sinä aamuna, jolloin hänen lihaksensa olivat niin kovin hellät? Kuka kaikista hänen tuntemistaan miehistä olisi pystynyt selviytymään vaikeista pulmista samalla tavoin kuin Archie Mount?