V
Edellisestä yöstä huolimatta hän liikkui joustavasti ja hilpeästi — hän vakuutti itselleen, että oli hauska, kun sai kääntää selkänsä kammotulle poukamalle. Hän mietti: »Jos vielä kerran pääsemme pois tältä inhottavalta saarelta, unohdan sen, hänet ja kaikki, mitä siihen kuuluu…»
Samalla tulvi hänen mieleensä riemuisa »kaikki», hänen uusi näläntunteensa, hänen taivaalliset uintinsa ja aurinkokylpynsä! Hänen äsken saadut kokemuksensa, ruumiin terveys, nautinto, jota ruumiin voimistuminen hänelle tuotti — sillä nyt hänen ei enää tarvinnut häpeillä mitään jokapäiväisten kylpyjensä aikana; nyt olisi voitu sanoa, että yksinäinen ranta sopi hänelle ja puki häntä paremmin kuin etevimmän pariisilaisen muotitaiteilijan sommittelema puku. Kun hän nyt nosti kättään hypistelläkseen helmiään, ei hän enää tuntenut jyrkkiä kuoppia eikä ulkonevia luita, vaan ainoastaan terveen, silkinhienon ihokudoksen.
Samoin kuin hän ei ollut vuosikausiin ollut näin terve, ei hän ollut myöskään ollut niin kaunis, niin onnellinen…
»Hölynpölyä!» huudahti hän, sysäten silmilleen valahtaneen hiuskiehkuran syrjään ja sitten taaskin punastuen.
Mount oli leikannut hänen tukkansa —
»En ikinä enää anna hänen koskea siihen —» Yhä edelleen hän taivalsi tweedkankaisen hameensa käydessä yhä raskaammaksi sadepisaroista, joita siihen tarttui cystus-, vermutti-, lavendeli- ja villeistä rosmariinipensaista, joiden välitse hän tunkeutui tarkkaamatta ympäristöään. Kerran hän oli kuulevinaan tuulen kantamaa kellojen kilinää.
Mutta sen täytyi olla harhakuvittelua…
Samotessaan yhä nopeammin eteenpäin hän tunsi nälkänsä joka askeleella yltyvän…
Se ei ollut Mountin syy, hän oli huutanut Margaretia alas valmistamalleen aamiaiselle!
Kovin hän ylpeili kalastuksestaan ja yleensä toimeliaisuudestaan. Hän otaksuttavasti ajatteli olevansa perin sopiva henkilö joutumaan haaksirikkoisena asumattomalle saarelle.
Ehkäpä kaikki nuoret miehet ajattelivat samalla tavoin.