I
Päivällinen »Ritzissä» toi sarjan yllätyksiä, mutta ei sellaisia kuin olin valmistautunut näkemään.
Olin otaksunut, että Margaret ja Kumppanit tekisivät tyrmistyttävän vaikutuksen herra Lloyd-Rip-Van-Winkleen. En aavistanutkaan, että Rip Van Winkle itse antaisi läksytyksen.
Hän ei puhunut sinnepäinkään kuin oli odotettu, ei pahoitellut olevansa kokonaan ymmällä tässä nykyaikaisessa Babylonissa, joka hänen kaltaisestaan vanhasta jäärästä tuntui uudelta maailmalta.
Hänen ensimmäinen rauhallisesti lausuttu huomautuksensa oli: »’Ritziin’, vai niin? Luulin, ettei ’Ritz’ ole kovinkaan huvittava paikka juuri nykyisin. Minulle on kerrottu täkäläisen hotellielämän muuttuvan joka kuukausi. Jollakin viikolla voi käydä vain Claridgen ravintolassa. Sitten ei siellä kohtaa ainoatakaan ihmistä. Kaikki ovat Berkeleyssä. Varmastikin haluavat jotkut näistä nuorista tanssia. Minkä tähden emme siis ole 'Lähetystötalolla’? Epäilemättä on heistä joku siellä jäsenenä. No niin, koska kerran olet kaikki järjestänyt, rakas Violet, niin miksi emme söisi päivällistä ’Ritzissä’ ja lähtisi sitten tanssimaan johonkin hilpeämpään paikkaan?»
Eipä niinkään hullusti niin sanotulta aarniometsän kontiolta, vai mitä? Hänen kasvonsa olivat rattoisan teräväpiirteiset, paahtuneet heleän kastanjanruskeiksi ja sileiksi ajellut. Ei ainoatakaan karvaa koko kasvoissa, mutta runsaasti päässä — jykevässä, kaunismuotoisessa päässä, jota peitti sekava tukka, tuuhea, tiheä ja kiharainen kuin naava. Hänen melkein yhteen kasvaneet kulmakarvansa olivat samanlaista naavaa. Niiden alta tuikkivat silmät kirkkaina kuin pojalla, joka on pitämässä vesillä ensimmäistä leikkipurttaan. Hän oli toimelias ja reipas kolmenseitsemättä ikäinen mies, ja Etelä-Amerikassa olivat häntä niin kauan pidättäneet jotkin laivauspuuhat. Olin erottavinani sanat »rannikkojen välinen».
(Tässä yhteydessä pyydän anteeksi, että olen naismaisen epätäsmällinen. Miesten »liike»-puolta osaan kuvata vain sellaisilla sanoilla, joita olen kuullut heidän käyttävän. Tavallisesti olen nekin unohtanut, joten saatan käyttää vääriä nimityksiä. Kohtapuoleen ehkä kaikki naiset perehtyvät tarkoin miesten toimialoihin ja ammatteihin, samoin kuin, esimerkiksi, miehet itse ovat tutustuneet naisten pukunimistöön. Enää ei mies sano: »En nähnyt, mitä sillä naisella oli yllään. Jotakin untuvanpehmoista tai läpikuultavaa se näytti olevan. Shiffoniksi te taidatte sitä nimittää.» Nykyisin nuori miespuolinen tarkkailija tietää heti, oliko »se» georgettea vaiko harsokangasta, miten se oli valmistettu ja mistä Molyneuxin mallista se oli jäljennetty.)
Mutta lopetan tämän lörpöttelyn palatakseni mustaan lampaaseen, Tom-setään. Hän oli noin sataseitsemänkymmentäkaksi tai -kolme, sentimeriä pitkä ja teki sellaisen vaikutuksen, että hänen rintansa ympärysmitta oli yhtä suuri kuin pituutensakin. (Sellaista luullakseni nimitetään vankaksi ruumiinrakenteeksi tahi, kuten miehet sanovat, sellainen on miehellä hyvä!) Minä en huomannut, että hänen kauluksensa (kuten Cynthia Oddley myöhemmin moitti) oli yhtä laaja kuin vyö, joka olisi ylettänyt toisen Tom-sedän uumenille. Hänen musta, välkkyvä kravattinauhansa ja kielonippunsa miellyttivät minua. Pidin myöskin siitä, että tämä valkohapsinen merikarhu istui vakavana paikallaan, nojaten tuolinsa selkämykseen, ja puhui vähän, samalla kun hänen silmänsä, yhtä vilkkaat ja valppaan väijyvät kuin sisiliskon kieli, ottivat huomioon… kaikki.
»Ritzissä» emme olleet yksityisessä huoneessa.
Cynthia oli selittänyt, että pitkä pöytä ruokasalissa, jossa saattoi nähdä kaikki muutkin päivällisvieraat, olisi paljoa hupaisempi.
Seurueessamme olivat: ensinnä tietysti Verityt, sitten sota-ajan jälkeiset nuorukaiset, jotka kymmentä päivää aikaisemmin olin kohdannut Verityjen vanutäytteisessä huoneessa, minä, setä Tom ja kookas, miellyttävä, lempeä-ääninen nuori mies, joka oli kävellyt kanssani Hill-kadulla, nykyajan lapsi, joka oli tuntunut jonkun verran eroavan toisista — nuori herra Mount. Hän istui vastapäätä minua. Toisella puolellani istui setä Tom ja toisella muuan Margaretin henkivartija, jolla oli sellainen kunnia, että häntä (hänen liikkuessaan kerhoissa ja ravintoloissa ja kävellessään Piccadillyssa) alituisesti erehdyttiin luulemaan Walesin prinssiksi.
Aluksi oli pöytäkeskustelu vähemmän vuoropuhelua kuin samaa epäselvää sorinaa, joka oli täyttänyt vanutäytteisen huoneen… Aluksi kuului vain seuraavanlaisia katkelmia:
… »Juokse hornaan, hylkiö! Missä sinä istumassa täällä ensimmäisenä iltana Luulin hänen olevan Ihmeteltävän kurja Nelson Avaimet oi katsohan tuota puolista urheilijakerholla Cochranin uusi esitys IH-meellinen Dempsey-nainen tuolla ihan kuin Tulen keskiviikko-iltana Margaretin leninki Phyllis Titmuss ei viereisessä pöydässä ei siellä; tuolla! kamalannäköistä väkeä täällä tänä iltana Eric, eikö niin? Minä MITÄ?»
Sillä välin Tom-setä haasteli minulle hiljaisella bassoäänellä valtamerimatkastaan Riosta Englantiin.
»Ei mikään vedä vertoja merimatkalle», erotin tarkkaillessani hänen merirosvonsilmäänsä, joka harhaili ympäri 'Ritzin’ salia. Se tähyili ylettömin kultakirjailuin koristettua huonetta ja lähetti tukikohtaansa, aivoihin, paljon huvittavia tietoja. Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mitä Tom-setä piti kaikesta, koristeiden muutoksista, uudesta valaistuksesta, uusista muodeista, uusista hiuslaitteista, Englannin naisten kasvoista, joita oli alettu maalata paljon enemmän kuin hänen viimeksi käydessään kotimaassa. Mutta silmissään hänelle ominainen tuike ja äänessään entinen sointu hän edelleen kuvaili, kuinka kauniina »ilma pysyi koko matkan… hohtavan sininen… lintuja seurasi… myöskin delfiinejä, leikkien aallokossa, ymmärrättehän, uiden kilpaa laivan ympäri; niitä oli parvittain. Kokonaisia laumoja —» Taaskin vilkaisu ympäri salia.
Otaksuttavasti hän oli mielessään arvioinut, minkälaisia kaikki näköpiirissä olevien pöytien ääressä istuvat ihmiset ja Margaretin henkivartijat olivat luonteeltaan ja mitä he puuhasivat. Noiden hivutautisia muistuttavien, kalpeiden nuorukaisten kanssa hän tuli toimeen hyvin, pakisten heille moottoriveneistä ja merikelpoisista pursista. Saatoin miltei kuulla hänen koko ajan ajattelevan: »Mitä nämä oikeastaan ovat? Nuori Oddley? Läpikotainen tomppeli, mutta herrasmiehen näköinen, sille ei mahda mitään. Onko hän sukunsa ainoa elossaoleva jäsen? Mitenkähän tiluksille käy hänen hallussaan?… Tuo Margaretin kanssa keskusteleva nuorukainen näyttää varsin vilpittömältä; mutta hänen kerrotaan aikovan suorittaa lainopillisia tutkintoja. Entä tuo toinen, punatukkainen miekkonen? Hänen isänsä lienee ansainnut rahaa. Tuo insinööri. Toivottavasti hän menestyy, mutta sillä alalla on kaikkialla kiihkeä kilpailu.» Hän ja pöydän toisella puolen istuva nuori Mount nyökkäsivät toisilleen hyvin ystävällisesti.
Sitten hän virkkoi minulle: »Tuossa on tämän joukkion miehevin mies.»
Arvelin hänen alkavan pohtia sitä asiaa, mutta hän siirtyi kuvailemaan erästä matkaansa Tyynen meren poikki, jolloin hän seitsentoistavuotisena nuorukaisena, oli ansainnut kyydin työskentelemällä merimiehenä.
Hänen silmänsä tähyilivät Margaretia. Mitä hän päätteli tytöstä? Hän ei sanonut mitään eikä edes paljastanut mitään ilmeillään. Mutta istuessani hänen vieressään tunsin hänen aivojensa sinkauttelevan hiostavan ilman läpi huomautuksia riutunutta ja väsyneen näköistä nuorta tyttöä kohti.
Margaretin pienet, maalilla ja jauheella runsaasti koristetut kasvot näyttivät vielä viime näkemästäkin kutistuneen, kun taas hänen silmänsä olivat laajentuneet. Minusta hän näytti vanhentuneen. Vai aiheuttiko sen puku?