VI
Ulkona oli hieman marraskuun sumua.
Mutta kuinka taivaallisen virkistävältä se tuntuikaan äskeiseen verrattuna! Kuinka huojentavaa oli päästä ulos tukahduttavasta pesästä, josta juuri olin lähtenyt ja joka oli täynnä suitsutusta ja tupakansavua, teetä, cocktailia, brilliantinea, itämaisia verhoja, ihojauhetta, bullterrierejä, hyasintteja ja ihmisiä!
Ja kuinka keveätä sellaisen babelimaisen, yhtenäisyyttä vailla olevan lörpöttelyn jälkeen oli myöskin vastailla kokonaan toisenlaisen nuoren miehen miellyttävä-äänisiin kysymyksiin!
En ollut kuullut hänen nimeään. Oliko hän Margaretin henkivartijoita? Hän näytti vanhemmalta. Ja hän tuntui, kuten jo mainitsin, toisenlaiselta.
Mutta hän oli ihan muodinmukainen! Hänellä oli samanlaiset vaatteet, samanlainen hoikka vartalo kuin toisilla, ja hänen tukkansa oli leikattu samalla tavoin kuin toistenkin. Hän ei kuitenkaan ollut ottanut osaa »raukeus»-kilpailuun eikä väittelyyn siitä, kuka heistä viimeisten kahdeksantoista kuukauden aikana oli ollut vuoteessa vähimmän määrän tunteja. Yleensä hän oli puhunut vain vähän ja silloinkin kuin sattumalta, kilparatsastuksesta. En silti saanut selville, oliko hän ollut toisten mukana kilpailuja katsomassa. En nähnyt hänen kasvojaan, ennen kuin ehdimme kadulle. Hänellä oli päällystakki, mutta panin merkille, ettei hän vetänyt sitä ylleen, vaikka ilma olikin kolea.
Koko hänen olentonsa teki ulko-ilmassa oleskelleen miehen vaikutuksen… Häntä katsellessa tulivat mieleen avoimet lakeudet, tuuli, ripeästi vierivät aallot ja (jollei se ollut katsojan mielikuvitusta) peloton avomielisyys.
Hän oli kookas nuori mies, mutta liikkui kevyesti ja sirosti samoin kuin niin moni muu sopusuhtaisesti kehittynyt raskassarjalainen.
»Onko meillä sama matka?» kysyi hän.
Hänen käytöksensä oli ystävällinen ja miellyttävä. »Sepä hyvä. Saanko kävellä seurassanne? Mihin aikaan olette perillä? Vai niin! Sitten ennätän parhaiksi jalokivikauppiaani liikkeeseen, ennen kuin se suljetaan.» Astellessamme eteenpäin hän uskoi minulle, että hänen oli mentävä katsomaan sormusta. Hiukan hymyillen hän lisäsi rattoisasti: »Kyllä se on kihlasormus, jos aioitte tiedustaa sitä. Mutta ei, minun ei tarvitse valita. Asia on niin, että morsiameni on pudottanut sormuksestaan kiven, ja nyt menen katsomaan, saataisiinko sen tilalle samanlainen.»
Hän oli siis kihloissa.
Ihmisten tavalliseen turhanpäiväiseen tapaan aprikoin, minkähänlainen hänen morsiamensa oli; olikohan hän kaunis? Onnellinen hän varmaankin oli, ajattelin. Tämä nuori mies oli perin miellyttävä. Arvioin hänen olevan suunnilleen yhdeksänkolmattavuotiaan. Sivuuttamiemme katulamppujen valossa hän näytti olevan soreakasvoinen ja ihonväriltään, kuten olen kuullut sanottavan, »valetumma». Sillä vaikka hänen hiuksensa olivat melkein yhtä mustat kuin hänen kravattinsa ja vaikka hänen kulmakarvansa olivat tuuheat, ei hänen ihonsa ollut kyllin tumma ollakseen pikimustan tukan mukainen, vaan vaalea ja hieman pisamainen. Ja kun hän katsoi suoraan silmiin, oli myöskin keinotekoisessa valaistuksessa ilmeistä, että hänen silmänsä olivat tavallisissa oloissa mitä puhtaimman siniset. Arvelette kenties, ettei sellaisia yksityiskohtia ehdi huomata seitsemän minuuttia kestävällä kävelymatkalla Lontoon kadulla kellon ollessa kaksikymmentä minuuttia yli viisi marraskuun iltana. Vai niin! Siis miespuolinen lukija? Naisena panin luonnollisesti merkille kaikki mainitsemani pikkuseikat, samoin kuin paljon muutakin, kuten esimerkiksi sen, ettei hän tehnyt suurta numeroa sormuksen kiven katoamisesta. (Monet ihmiset olisivat taikauskoisina pitäneet sitä vahinkoa pahaenteisenä.) Panin myöskin merkille, että koko hänen käytöksensä toi epämääräisesti mieleen meren.
Olikohan hän tuntenut kapteeni, Verityn? Pian kysyin sitä häneltä. Hän vastasi: »En; en tavannut häntä kertaakaan. Tätä ennen en ole kohdannut ainoatakaan sen perheen jäsentä. Mutta veljeni, soturi, tunsi heidät. Nimeni on Mount.»
»Ahaa!» äänsin, äkkiä oivaltaen, että hän varmaankin oi sen nuoren miehen veli, joka oli matkustanut Verityjen seurassa Lewesin ja Lontoon välisellä suurimerkityksellisellä matkalla.
Hän kertoi: »Olen ollut ulkomailla. En nähnyt heistä ketään paitsi vanhusta, nimittäin heidän Tom-setäänsä, jonka me kaikki otaksumme tulevan mukaan päivällisille kahdentenakolmatta päivänä. Osuin hänen seuraansa kerran Argentinassa. Niin, rouva Verity ja minä olemme tietysti ahkerasti kirjoitelleet toisillemme. Hän on viehättävä nainen.»
Lausuin jotakin sovinnaista siitä, että hän oli vanha ystävättäreni ja etten ollut tavannut häntä muutamiin vuosiin.
Nuori Mount huomautti: »Ette siis ole tätä ennen nähnyt tyttöä hänen tultuaan täysikasvuiseksi?»
»Margaretiako? Niin; en ole ennen nähnyt häntä täysikasvuisena.»
Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ikäänkuin olisi halunnut sinisillä silmillään tutkia, mitä ajattelin tytöstä, hänen kodistaan, käytöksestään ja seurakumppaneistaan, kahdennenkolmatta päivän viettoa koskevasta suunnitelmasta ja tilanteesta yleensä.
Nähtävästi hän luki ajatukseni.
Hän keikautti leukaansa hieman ylöspäin. Luultavasti hänen huulillaan häivähti hymyntapainen, mutta juuri silloin emme olleet katulampun kohdalla, joten en ole siitä varma.
Hän virkkoi vain: »Siinä siis oli Margaret Verity. Mikä sekasotku!»
III luku
Päivällinen »Ritzissä»