I
Vaihtelu on elämän suola; vaihtelun ja vastakohtien oli luotava uutta eloa Margaretille, joka näin oli äkkiä temmattu kasinolta luolaan!
Jättäkäämme hänet sinne toistaiseksi palataksemme ylellisen komeaan makuuhuoneeseen, viimeiseen, jossa tämä sairaloinen sybariitti oli nukkunut — hänen Nizzassa valitsemansa hotellin alakerran tilavimpaan huoneeseen.
Siellä oli ilma ummehtunut, kuuma ja tympeä. Ja kuinka kuolettavan persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden kuolettavan persoonaton kaikkien hotellien makuuhuoneiden »tuntu» on! Sen huikaisevan valkea ripoliinimaali ja pöyheät hillonpunertavat pehmikkeet neutralisoivat kaikkien niiden vieraiden vaikutuksen, joiden hatut olivat saattaneet kuvastua sen vinossa olevista peileistä, joiden kaunistuspullot olivat kimallelleet sen lasisilla hyllyillä ja joiden vaipat olivat riippuneet sen vaatekomeron nauloissa.
Sinä aamuna, joka ensiksi näki Margaretin saarellaan perkaamassa kaloja — oi, mikä vastakohta! — olimme me, Margaretin äiti ja minä, sullomassa kokoon Margaretin tavaroita.
Minkälainen sekamelska siellä olikaan! Kaikenlaista kamaa oli hajallaan ja läjissä makuuhuoneen vuoteella, tuoleilla ja matolla sekä sen vieressä olevan kylpyhuoneen hyllyillä, tuoleilla ja kaakelilattialla. Kaikkea peitti paksu kerros ihojauhetta. Siellä oli myöskin kummastuttava määrä kaunistusaineiden ja lääkkeiden jätteitä. Rautatabletti-rasioita, vismuttia ja muita ihmeaineita sisältäviä, jotka olivat olleet tuntemattomia ja aina pysyisivät tuntemattomina Margaretin äidille, ruuan sulatushäiriöitä parantavia valmisteita kieri silloin tällöin näkyviin, kun nostelin vaatekappaleita. Ruumis on enemmän kuin puku; mutta kuinka ihmeellisiä leninkejä lapsi olikaan jättänyt jälkeensä! Uutuusarkuista tuli näkyviin hienouksia, röyhelöitä ja pukeutumisturhuuksia. Sekaisin hänen omaisuutensa syydettiin kasaan. Ilman maun opastusta (sillä perijätär osti ilmeisesti kaikkea, mitä hänelle tarjottiin) hän oli tuhlauspuuskan vallassa täyttänyt huoneensa pukutaiteilijain, hattumuotien keksijäin, hajuvesien valmistajain, lingerie de luxen luojien näytteillä, joissa oli valmistajan nimi. Nimi »Margaret» oli sinipunervalla emaljivärillä riipusteltu norsunluuselkäisiin harjoihin, käsipeileihin, jauherasioihin ja käsienhoitovehkeisiin, joita oli kokonainen varasto. Mutta missään ei näkynyt ainoatakaan yksilöllistä merkkiä Margaretista — lukuunottamatta hopeapuitteista, virkapukuisen Jack Verityn kuvaa, isän viimeistä lahjaa pikku tyttöselleen.
Sen puolittain piilotti paljoa isompi, kirjoituksella »Yevonde» varustettu valokuva, joka esitti kahta velttoa, iltapukuista nuorukaista käsikkäin, oopperahatut päässä, monokkeli silmässä ja keppi kädessä.
»Claude ja Cynthia», huoahti Margaretin äiti vilkaistessaan siihen.
»Cynthia?»
»Hän meni eräisiin tanssiaisiin puettuna Claudeksi nähdäkseen, kuinka moni heidän ystävistään pitäisi häntä veljenä», selitti Violet Verity, lajitellen pareiksi ohuita, jalan värisiä, hämähäkinverkosta kyhättyjä tekeleitä, lapsen sukkia. »He ovat täällä tuossa paikassa.»
»Luulin heidän saapuvan tänne jo monta päivää sitten.»
»Heille sattui joku viivytys, ja minä olin siitä niin kovin hyvilläni; mutta nyt he ovat täällä!… He soittivat tänne hotellistaan tänä aamuna heti saavuttuaan. Ilmoittivat tulevansa heti ehdittyään kylpeä ja pukeutua!»
»Kerroitko heille, että Margaret on —»
»En. Puhelimessa? Kuinka olisin voinut? Mutta nyt minun on selitettävä heille — tai oikeammin oltava selittämättä heille. Oi, rakas, kuinka mutkallista elämä on!… Miksi saliin herttaisen Tom-sedän taivuttaa itseni suostumaan siihen?»