I
Kaiken aamua Margaret loikoi auringon paahteessa. Mountin nenäliina, joka oli kastettu putouksen vilpoiseen veteen, suojasi hänen otsaansa. Hämmästyttävän nopeasti hänestä alkoi tuntua, että hän oli ennallaan, että pahin kipu oli lakannut ja että hän jaksaisi taaskin olla apuna kasaamassa polttopuita!
»Ei. Huomenna kenties. Tänään on teidän pysyttävä alallanne. Nyt minä lähden taaskin kalliolle, ja te lupaatte loikoa keskipäivään saakka. Lupaattehan? Hyvä. No niin, asettakaa kellonne osoittajat minun kelloni mukaan! Teidän pitäisi osata auringosta määrätä ajan kulku.»
Uskomatonta, mutta Margaret nukkui taaskin Mountin paluuseen saakka.
Hän palasi yhtä tyytymättömänä kuin oli lähtenytkin.
Ei ollut näkynyt merkkiäkään häikäilemättömästä, vanhasta vintiöstä.
Se ei johtunut mistään vahingosta. Jos olisi sattunut joku vahinko tai tapaturma, olisi hänelle (sen hän tiesi) jollakin tavoin lähetetty siitä sanoma. Tahallisen, ajattelemattoman suunnitelman mukaan annettiin jonkun toisen kärsiä harmi ja vastus tuosta lemmon tytöstä.
Siinä se, niin, juuri niin!! Hän, Mount, panisi pian parhaansa selvittääkseen ukolle, mitä kunnon ihmiset hänestä ajattelivat.
Mutta samalla hän myönsi, ettei syy ollut tytön; hän kärsi, lapsi-paha!
Margaret alkoi reipastua. Mount puheli vienosti kuten sairaalle pienokaiselle… Ikäänkuin sattumalta, mutta ystävällisesti hän ehdotti, että kenties neiti Verity nyt valitsisi itselleen uimapaikan. Hän itse oli varhain aamulla mennyt veteen nuotiopoukaman rannasta. Ehkä neiti Veritystä olisi parempi se lahdeke, jonka lähellä hänen luolansa oli.