I
Sen tapahtuessa Margaret oli yksin rannalla.
Mount oli mennyt kalliolle muka katkomaan eukalyptuspuiden oksia, mutta todellisesti, se minun on mainittava, tavanmukaisen, pettävän toivonsa ajamana tähyilemään herra Lloydia…
Ajatella, että se vanha vintiö saattoi koko ajan olla melkein kivenheiton päässä nuoresta sukulaisestaan ja tämän vastahakoisesta vartijasta! … Se oli kerrassaan liikaa…
Sillä välin oli Margaret (joka ennen oli pitänyt huoneensa mahdollisimman huonossa järjestyksessä ja siivottomana, mutta joka nyt huolehti omituisen tarkasti luolien ja rannan hyvästä järjestyksestä) lopettanut hyörintänsä »siivottuaan» hietikon. Siellä olivat puukasat nykyisin aina somasti pinotut, kalanruodot aina kuopatut. Siellä ei saanut olla roskia, ei lehviä eikä risuja. Litteistä kivistä hän oli kyhännyt karkeatekoisen, puolipyöreän tulisijan nuotion ympärille. Nyt hän lakaisi sitä omalla tekemällään luudalla. Se oli uusi. Hän oli kerännyt sitä varten samankokoisia oksia, riipinyt niistä lehdet, sitonut ne yhteen ja valikoinnut paksumman, suoran oksan varreksi. Se oli varsin auttava puutarhaluuta. Mount ei ollut sitä nähnyt. Margaret katsahti rinteelle, jota myöten hän saapuisi. Vielä ei näkynyt merkkiäkään kookkaasta, sekava-asuisesta, miellyttävästä miehestä.
Sattumalta ja ohimennen hänen katseensa lipui lahdelle — ja silloin hän näki »sen».
Siellä oli tarinain mukainen »pilkku taivaanrannalla»…
Höyrylaiva kuvastui tummana sinistä taivasta vasten, ja sen perässä tuprusi pieni, harmaa savuviiru. Niin, höyrylaiva, edeten nopeasti pohjoiseen päin! … Nähtynä niin etäältä kuin Margaret sitä katseli se oli kenties tytön etusormin pituinen.
»Iso laiva», äänsi Margaret kuuluvasti. »Laiva, joka on tullut viemään meitä pois saarelta!»
Se oli kaikki asumattomien saarien seikkailuja käsittelevien kirjojen juonen mukaista.
Kiihkosta vapisten haaksirikkoinen huojui edestakaisin.
Hän joutui kokonaan pois suunniltaan. Kirjojen haaksirikkoiset säilyttävät malttinsa niin helposti! Margaret Verity ei säilyttänyt.
Hän huohotti ja huojui ainakin kolme sekuntia. Sitten hän huudahti: »Miksi ei herra Mount ole nyt täällä? Miksi pitää hänen olla kalliolla?» Sitten välähti hänen aivoihinsa ajatus: »Miksi emme ole laittaneet isoa merkkiroihua, jonka aluksessa olijat näkisivät? Aina hän on lykännyt sitä tuonnemmaksi.» … Sitten: »He eivät erota nuotiotamme!» Ja sitten: »Minun on liehutettava jotakin. Minun on liehutettava jotakin.» Hän muisti haaksirikkoisten repineen paitansa heiluttaakseen niitä lippuina…
Hän juoksi luolaansa, juoksi kallionhalkeamalle ja kiskoi sieltä esille ranskalaisen trikooleningin, joka nyt oli auttamattomasti piloilla, kun sitä oli käsitelty putous-pesutuvassa. Siinä oli ylt'yleensä mustia juovia; se oli vaikka minkä muotoinen ja monen pituinen — leninkinä se oli likainen, harmaa ja kelvoton; mutta kelpasihan se ainakin lipuksi.
Hän sitoi sen helmat rautatammenoksaan, jota Mount käytti nuotionsa kohennuskeppinä. Hän kiinnitti sen lipun tapaan. Sitten hän nosti oksan pystyyn, mutta mietti hätäisesti: »Ei, ei! Se ei vetele — se ei varmastikaan vetele — minun on mentävä jonnekin korkealle —»
Lippu kädessään hän riensi umpimähkään ylöspäin. Hän kapusi korkealle, punertavalle kivilohkareelle, kiskoen nopeasti kyhäämänsä lipun mukanaan.
Siellä hän liehutteli sitä hurjasti ja luikkaili: »Laiva hoi!» mutta ääni lähti heikkona hänen kurkustaan. Sitäkin korkeammalla päänsä yläpuolella hän heilutti lippuaan. Suunnaten epätoivoisena silmänsä kiinteästi taivaanrantaan hän »tahtoi», että laivasta annettaisiin vastausmerkki, keitä siellä sitten lieneekään ollut. Hän ei osannut ilmoittaa minulle, kuinka kaukana se laiva oli arviolta ollut; kolmen, neljän kilometrin päässä? Sen matkan päästä olisi minkälaisen tähystäjän hyvänsä pitänyt varmasti erottaa punaista taustaa vasten kuvastuva, vinhasti heiluva, valkoinen täplä!
»Hoi — »
Liian kaukana kuullakseen; heidän täytyi nähdä. He näkisivät heti…
Kuvitelkaa ankarasti kiihtynyttä, yksinäistä tyttö-parkaa huutamassa, liehuttamassa laatimassa laivaa! Se alus merkitsi apua, ihmisiä, äitiä, kotia, sivistysoloja, mukavuuksia, pääsyä tämän saaren asumattomilta, yksinäisiltä kallioilta —