III
Mutta palatkaamme saarelle, sitten kun aika oli alkanut siellä kiitää.
Kerran Margaret lausui: »Herra Mount, näyttää siltä, että meidät on jätetty tänne kuukausimääriksi! Mutta toisin puolin tuntuu kuluneen vain tunteja; tuntuu siltä, kuin olisimme vain minuutti sitten katselleet eileniltaista komeata iltaruskoa. Ja katsokaahan, aurinko alkaa taaskin mennä mailleen!»
Niin, nopeasti oli kultainen päivä kulunut…
Heti sanottuaan: »Hyvää yötä!» oli nuori Mount kerran avannut suunsa huomauttaakseen: »Toivotamme aina 'hyvää yötä' tässä onnenmaassa.»
Myöhemmin hän ei jaksanut käsittää, minkä tähden hän ei ollut sitä virkkanut.
Se olisi pannut Margaretin nauramaan. Nyt hän nauroi usein. Hänen koko olemuksensa elämä oli niin paljoa vilkkaampaa, muita samalla niin paljon rauhallisempaa! Alituisesti hän uurasti jotakin, joka piti liikkeessä ennen toimettoman velttoa, sairaloista, nuorta ruumista, niin että hän illalla vaipui tiedottomuuden tummaan, sametinpehmeään tilaan ja nukkui niin kauan kuin tähdet kiersivät taivaalla, kunnes aurinko oli ylhäällä.
Päivällä hän työskenteli ja juoksenteli: hän kasasi puita, rakenteli luolia kuten lapsi, alkoi koota simpukankuoria. Hän kokeili saaren hyvätuoksuisilla kasveilla. Hän kehitti sukellustaitoaan. Hän kiidätti Mountia, ottoveljeään, hietikolla kiveltä kivelle. Hän valmisti lapsellisen yksinkertaisia koristuksia merilinnunsulista ja omaan katkaistuun ja tasoitettuun hiuskiehkuraansa pujotetuista marjoista. Sentapaiset mitättömät seikat tuottivat hänelle riemua. Koko ajan hän tunsi elämän sykkivän hyvinvoinnin yksitoikkoisen rytmillisessä tahdissa. Ei mitään tapahtuisi… vähätpä siitä.
Sitten, kun hän oli siten alistunut osaansa, tapahtui jotakin.
X luku
Etäinen kutsu