II
Tämä oli tapahtunut vähän aikaisemmin, päivää ennen Margaretin ryöstöä — tarkoitan hyväaikeista siirtämistä. Oltiin Nizzassa; olin lähtenyt nuoren Mountin kanssa kävelylle sisämaahan päin lelumaisen kaupungin laidalla kohoaville rinteille.
Ne, jotka luulevat olevan helppoa onkia tietoonsa nykyajan nuoren salaisuuksia häneltä itseltään, eivät ole tavanneet hänen kaltaisiaan. »Onkija» on hän.
Heti kun kokeeksi viittasin tulevaan saariseikkailuun, kääntyi hän minuun päin, huulillaan herttaisin hymynsä, ja vastasi: »Avioliiton järjestelyäkö?»
»Niin itse tiedätte, että se on mielessänne», intti hän, kun väitin vastaan. »Te ajattelette — nuo kaksi joutuvat ihanteelliseen ympäristöön, ja tyttö ainakin luulee, että hänet on ryöstetty lunnaita varten. Arvelette, että nuori mies, kun tyttö kerran on kiskaistu irti sivistyneistä oloista, esiintyy romanttisessa hohteessa. Luulette —»
»Herra Mount, näytte olevan kummallisen varma siitä, mitä ajattelen!»
»Suokaa anteeksi! Jos ikävystytän teitä, niin vaihdetaan puheenaihetta —»
»Ei sinnepäinkään! Haluan kuulla ajatuksenne siitä.»
»No, olkoon vastuu teidän! Luulette minun ehdottoman varmasti rakastuvan silmittömästi tähän nuoreen naiseen, koska — jos herra Lloydin suunnitelma lainkaan onnistuu — minä olen omin silmin tarkkailemassa, kun hän muuttuu pilaantuneesta hylystä takaisin luonnolliseksi ihmisolennoksi. Arvelette, että asiaan sekaantuu itse rakkautta, koska minulla on osuuteni siinä muutoksessa! Lisäksi tulee läheisyys, meri-ilma, kuutamoinen yksinäisyys, rannalle loiskivat aallot. Ette jaksa käsittää, miten voisi käydä muutoin kuin niin, että seikkailun lopussa neiti Verity ja minä olisimme kihloissa —»
Vastustin: »Ettehän välitä edes siitä, että tiedän teidän jo nyt olevan kihloissa.» (Hän oli, se muistettakoon.)
»Avioliittojen rakentajien mielestä ei sellainen haittaa. Mietitte itseksenne: 'No, kihlaus ei ole avioliitto.' Se on vain koetusaika. Nykyajan nuoret mielivät yhtä vähän mennä kihloihin kuin ottaa tytön kumppanikseen sekaviin juonitteluihin. Ja sitäpaitsi te ette ole kertaakaan nähnyt nuoren Mountin morsianta», jatkoi nuori Mount järkkymättömän ystävällisesti. »Kenties se on joku tuollainen pojan ja tytön liitto, joka purkautuu heti jouduttuaan kosketuksiin todellisuuden kanssa —»
»Oliko se sitä lajia?»
»Kas vain, se kiinnittää mieltänne!» huudahti tämä tyrmistyttävä nuori mies, joka osoittautui yhä pidättyvämmäksi, kuta enemmän hän puhui. Jos hän puheli, täytyi sen koskea muita ihmisiä eikä häntä itseään. Ei koskaan häntä itseään! »Te», syytti hän minua, »luette jaksottaisia julkaisuja. Kaikki käy kuten jonkun sellaisen jatkuvassa kertomuksessa. Siitä kehittyy uusi, kiehtova näytelmä —»
»Olette kohtuuton. Te olette sellaisia ihmisiä, joihin ei voi loukkaantua. Tiedätte sen ja käyttäydytte, sen mukaan. Jaksottainen kertomus tosiaankin. Mitä tarkoitatte?»
»Edellisten kappaleiden lyhykäinen selostus on kahdeksannella sivulla», jatkoi Mount hymyillen minulle somasti. »Mutta koska tämä ei ole romanttinen sarjajulkaisun kertomus, niin sanonko teille, miten asiat oikein ovat, miten todennäköisesti käy?»
»Tehkää se kaikin mokomin!»
»Tosielämässä neiti Verity palaa seikkailultaan muuttuneena tyttönä, kuten hänen setänsä tarkoitus on, reippaana, hilpeänä, uhkeana. Hän alkaa jälleen entisen elämänsä — niin, ei, ei entiseen tapaan. Ei enää samanlaista sekaannuttavaa, teennäistä sisäelämää. Hän on oppinut pitämään huolta itsestään, oppinut nauttimaan elämästään. Hän luopuu sellaisesta, eroaa kelvottomista ihmisistä. Siihen saakka pitää kaikki yhtä… Mutta siitä alkaen ohjelma muuttuu.»
»Millä tavoin?»
»No niin, hän ei ole oppinut pitämään minua ainoana hänelle varattuna miehenä maailmassa. Se on vain puhetapa. Mutta niin ei käy. Ei käy. Valitan, että särjen teidän romanttisen —»
»Jatkokertomuksen», jupisin. »Mutta koska tiedätte niin paljon, herra
Mount, niin saanko pyytää teitä ilmaisemaan, miten käy. Kestä tulee
Margaretin miesihanne?»
»Nuoresta Oddleystä kenties.»
»Claudesta? Tuosta marionetista, jonka sisällä on vesilähteitä? Mutta onhan koko tämä hullu suunnitelma punottu sitä varten, että hänet pelastettaisiin Clauden ja Cynthian seurasta. Kuvitteletteko, että tyttö vielä ihmistyttyäänkin ajattelisi Claudea?»
»Claude ei ole niin kovin huono», pani Mount vastaan. »Eikö todellisen rakkauden ja muun sellaisen otaksuta tekevän ihmisestä miestä?»
»Minä vihaan teitä», virkoin. »Kiitän kohtaloa, ettette elänyt minun tyttöaikanani… Ainakin on vähemmän todennäköistä, että hänen osakseen tulee Claude, kuin se, että te tulette.»
»Sellaisella tytöllä oli yllin kyllin valinnanvaraa. Jos niitä ennen oli tusina, on niitä parannuksen jälkeen kaksikymmentä. Ja, hitto soikoon, olenpa ajatellut, kuka olisi hänelle sopiva mies! Se punatukkainen nuorukainen, joka antoi hänelle pekingiläisen koiran. Viehättävä poika.»
»Eric? Oppiarvoton ylioppilas, joka ei edes osaa puhua englantia, joka ei ole edes kuullut puhuttavan mistään, mitä tapahtui ennen vuotta 1919? Otaksutteko Margaretin ottavan sellaista poikaa vakavalta kannalta?»
»Kiltti poika», vakuutti Mount hämmästyttävän välinpitämättömään, varovaiseen tapaansa. »Joku tyttö voisi saada paljoa huonomman puolison kuin nuoren Ericin. Ja joka tapauksessa voitte pitää paljoa todennäköisempänä, että hänestä tulee sulhanen…»
Käännyimme takaisin aamiaiselle.