I
Arvaan, mitä ajattelevat kaikki ne, jotka ovat lukeneet tätä kertomusta tähän saakka.
He lausuvat sen lyhyesti yhdellä sanalla:
»Vääjäämätöntä!»
Ajattelette: kaksi nuorta, normaalista, hyvännäköistä ihmistä on joutunut yhteen tällä saaren rannikolla — olkoonpa saari sitten tosiaankin asumaton tai ei, se ei merkitse mitään. Nuori nainen yhä mielellään kuvittelee, että se on, ja nuoren miehen on näyteltävä. Oivallatte, että hänet on melkein pakotettu siihen. Ei sekään merkitse mitään. Hän pitää siitä puuhasta. Auringon laskiessa, keskipäivän helteessä, viileässä, miellyttävässä hämärässä he ovat aina yhdessä. Tyttö alkaa joka päivä kukoistaa yhä raikkaampana. Mitä muuta saattaa odottaa?
Omasta kohdastani uskon nuorta Mountia, kun hän vakuutti, että vaikka hän olikin lakannut vihoittelemasta lemmon tytölle, vaikka häntä huvitti ja ilahdutti Margaretissa tapahtunut nopea, sekä ruumiillinen että sielullinen muutos, vaikka hän piti tyttöä liikuttavan rohkeana, hauskana, hyväluontoisena, mukavana kumppanina — kaikki se oli vielä pitämistä eikä mitään sen enempää.
Mutta se oli tulossa, arvelette.
»Välttämättömästi!» toistatte.
Kohtalo oli määrännyt, että tämän nuoren, ruumiillisesti terveeksi ja elinvoimaiseksi kehkeytyvän tytön piti alkaa kiintyä tähän nuoreen mieheen, joka oli sorea, vaikka olisikin ollut kansimiehen asussa kehnossa höyrylaivassa, vaikka hänen tukkansa olisi ollut kuin jonkun Café Royalin runoilijan ja partansa… kenpä voisi määrätä, kuinka monta päivää vanha?
Mutta miksi huitoa ilmaa tämän vuoksi (ei parran, vaan tilanteen)?
Jos he vietettyään nämä päivät kumppanuksina todella alkuperäisissä oloissa eivät vielä olleetkaan rakastuneet — niin täytyi vähitellen käydä ilmeiseksi, että mies tai tyttö tahi molemmat pian rakastuisivat. Arveletteko tosiaankin, että se on niin perin ilmeistä ja yksinkertaista?
Väitätte yhä: »Välttämätöntä.»
Niin, mutta malttakaahan —
Kuunnelkaahan tätä samaa asiaa koskevaa keskustelua.