III
Archie Mount luki ensimmäisen kirjeen ääneen. »Lupasin kertoa teille eläintieteellisestä tarhasta ja matineasta, joka oli kerrassaan viehättävä. Oi, kuinka siitä nautin, sitä ette osaa kuvitellakaan!!! Pidättekö tästä kirjepaperista? Eikö se ole kaunista? Ostin sitä Harrodin myymälästä, koska maksuosoituksestani jäi koko joukko rahaa tähteeksi ja voin niin ollen vielä ostella ja otin äidille joitakuita sievää nenäliinoja, joissa on V, ja arvelin, että olisi hauskaa saada juuri tätä paperia kirjoittaakseni Teille, koska sanoitte, että Teistä on hupaista saada kirjeitä. Jotkut arkit ovat vaaleanpunaisia, toiset sinertäviä kuin muna, ja jokunen on purppuran sinipunerva, mutta siitä väristä en pidä varsin paljon. Mikä on Teidän mielivärinne? Pienessä kissojen huoneessa oli kauhein haju, mitä ikinä olen tuntenut; se oli vähällä tehdä minut merikipeäksi — ja se tuntuu kamalalta. Rakas herra Mount, Teidän olisi pitänyt olla papukaijojen huoneessa, josta pidin niin kovin paljon. Oletteko koskaan kuullut niiden puhuvan? Kun nojasimme kaiteeseen katsellessamme antilooppeja, putosi lakkini niiden pesään, eikö se ollut kauheaa, mutta kiltti hoitaja kävi noutamassa sen sieltä. Miesparka, hän oli haavoittunut sodassa ihan raajarikoksi, mutta hän hyppeli kuin kuka tahansa. Pekka Poikasen esityksessä pidän eniten merenneitojen kalliosta, joka oli loistava!!! He kaikki sukelsivat veteen. Emme luonnollisestikaan jääneet katsomaan merileijonien ruokkimista, koska kello oli kolme. Joimme teetä teatterissa Minä pidän teestä teatterissa, pidättekö Te? Tahtoisin aina juoda sitä siellä. Te kai olette ollut monissa teattereissa, ja luultavasti on naurettavaa innostua niin, ettei saa unta, mutta ymmärrättehän, että olin ensikertalainen ja olin niin ihastunut. Vierellämme istui vanhempiensa seurassa kaksi pikku poikaa, toinen heistä nautti melkein yhtä paljon kuin minäkin, mutta toinen oli liian nuori eikä sanonut sanaakaan. Vasta nähdessään ikkunan, josta Pekka Poikanen lentää sisälle, ja sen takaa näkyvän öisen taivaan hän kysyi: 'Onko nyt pimeä? Onko kadulla nyt jo pimeä, vaikka äsken tänne tullessamme oli kirkas päivä? Minusta oli kauhean surullista, kun rouva Darling luuli, että vain hänen lastensa aaveet tulevat takaisin; se pani minut ajattelemaan, kuinka kamalaa olisi omasta äidistäni, jos minä kuolisin tai sattuisi jotakin, ja minua ihan tukehdutti. Wendyn pieni koti puissa oli hajoamaisillaan. En muistanut kertoa teille eläintarhan apinoista, joilla on niin surumieliset silmät, mutta uskallan väittää, että ne ovat todella ihan tyytyväisiä. Onkohan Teistä hauskaa Sveitsissä? Olkaa hyvä ja kirjoittakaa minulle talviurheilusta ja kertokaa herttaiset terveiseni Wallacelle! Nyt minun taitaa pitää lopettaa, koska on maatapanon aika, joten sydämellinen tervehdys ja toivon teidän pian parantuvan ihan terveeksi.
Teidän harras ystävänne
Margaret Verity.»
Sitten alkaneen lyhyen äänettömyyden aikana kirkui lokki. Mount käänsi katseensa kirjeestä. Hänen kuulijansa suurisilmäiset, soikeat kasvot olivat muuttuneet.
»Mutta kuulkaahan! Onko tämä teistä pahaa… ehkä minun ei olisi pitänyt —»
»Olkaa hyvä ja lukekaa toinen», pyysi Margaret, puristaen herkän suunsa tiukemmalle. »Ajattelin vain, kuinka pitkään aikaan — ei, en tarkoita täällä. Aikaisemmin. Pitkään aikaan en ole käynyt teatterissa enkä missään näytännössä kahden kesken äidin kanssa…» (Tämä samoilta huulilta, jotka olivat huudahtaneet: »Hölynpölyä, Violet, et suinkaan aio pakottaa minua luopumaan ystävistäni. Kun sanon jotakin, niin tarkoitan sitä.»)
Nyt hän virkkoi: »Olisin hyvilläni, jos lukisitte.» Mount alkoi lukea toista veljensä saamaa kirjettä.
»Kiitoksia niin hirveän paljon kuvallisista postikorteista, joissa on ihmisiä hiihtämässä. Se on varmaankin taivaallisen hauskaa. On niin hyvä, kun ulkomailla on ystävä, jolle saa kirjoittaa ja joka vastaa kirjeisiin. Mutta olin niin kovin kateellinen Teille, kun saatte olla siellä ja nähdä sitä kaikkea. Ja ajatelkaahan, että siellä on joitakuita ihan pieniä lapsia, monta vuotta minua nuorempia! Kuinka toivonkaan, että pääsisin sinne! Kammon Englannin talvea. Niin en oikeastaan tee, mutta niin kuulin erään meille teekutsuilla tulleen rouvasihmisen sanovan. Hän oli noita kunnianarvoisia papinleskiä, hyvin nuori, eriskummaisin vieras, mitä meillä on ollut. Hänellä oli niin iso, monimutkainen, kultainen rintaneula. En usko, että se oli oikeata kultaa, ja siinä oli kahdeksan isoa rubinia, enkä usko, että ne olivat oikeita rubineja, ja siinä oli paikka vielä yhdelle, mutta siinä ei sitä ollut. Äiti luki juuri tämän kohdan ja sanoo, että on julmaa ja ilkeätä pilkata toisten ihmisten pukua ja ulkonäköä ja olemmeko itse niin täydellisiä. En senvuoksi tahtoisi sitä tehdä, mutta, rakas herra Mount, Te olisitte nauranut niin sydämenne pohjasta, ja niinpä minun oli kuvailtava häntä Teille vain vähän. Sanoitte, että leikkihuone tuntuu jäykältä, jos siellä on sellaista, minkä pitäisi olla äitien kokouksessa, joten ajattelin, kuinka tämä Teitä huvittaisi toivoen Teidän olevan nyt jo melkein terveen, Teidän harras ystävänne
Margaret Verity.»
Vielä yhden kirjeen Mount luki miellyttäväsointuisella, hillitynvakaisella äänellään…
»Rakas Herra Mount, kuinka voitte? Toivottavasti oikein hyvin. Kiitoksia hyvin paljon kirjeestänne, mutta ettekö voisi kirjoittaa musteella, koska lyijykynän jälki oli niin kovin heikkoa, etten saanut selvää kaikista sanoista, ja kysyin äidiltä, eikä hänkään erottanut ihan kaikkia. Hän oli hyvän pahoillaan, kun ei erottanut. Kun minun hyvin pienenä tyttönä piti kirjoittaa lyijykynällä isälle, niin äiti joskus korjaili sanoja musteella, jotta isä ymmärtäisi, mitä olin tarkoittanut. Meidän oli tapana osoittaa kirjeet laivayhtiön konttoriin, koska emme koskaan tienneet, missä isän laiva oli. Viime yön olin melkein kokonaan valveilla, koska oli ukkosilma ja minä pelkään ukkosta hirveästi. Koetan olla pelkäämättä, koska olen merimiehen tytär, mutta yleensä kaikki pelkäävät jotakin. Koetan niin kovasti, mutta joka kerta kun kuulen jyrinän, en mahda mitään, mieluummin soisin tiikerejä olevan samassa huoneessa, ja niinpä menin äidin vuoteeseen. Tämä on hyvin lyhyt, huono kirje, ja antakaa anteeksi tahra, koska parhaillaan valmistamme nekkuja tilimarkkinoita varten. Ne ostaa sama rouva, jolla ei ole kaikkia rubineja rintaneulassaan. Muistattehan, kun kerroin teille, että kun tutustuu häneen, niin hän on oikein mukiinmenevä. Harras ystävänne MARGARET.»
Mount selvitti kurkkuaan. »Lukekaa loput itse, neiti Verity! Teettehän niin?»
»Ääneenkö?»
»Hm — ei, jollette pahastu. Minä taidan lähteä uudelleen uimaan, niin kauan kun on lämmin.»
Hän jätti Margaretin istumaan silmät kirkkaina ja lukemaan nipussa alimpana ollut kirjettä.
»Rakas Charles!
Tuntuu kauhean oudolta ja melkein hävyttömältä puhutella täysikasvuisia ristimänimellä, olet ainoa täysi-ikäinen, jota olen nimittänyt niin, mutta koska viimeisessä kirjeessäsi oli: etkö voi edes kerran nimittää minua muutoin kuin herra Mountiksi, niin teen sen, ja jollet pidä siitä, niin voit heti ilmoittaa sen, ja minä kirjoitan herra Mount kaikkiin muihin kirjeisiin, jotka lähetän. Ole hyvä ja kiitä Wallacea siitä, että hän kirjoitti kirjeen, jonka sanelit, koska olit venähdyttänyt kätesi. Hänen käsialansa on kaunis, niin selvä, paljoa helpompi lukea kuin sinun, jollet pahastu. Pian tulee kevät, ja tuhannet pikkupojat, jotka tulevat Lewesiin palatakseen valmistavaan kouluun kevätlukukaudeksi, täyttivät koko junan eilen, kun äiti ja minä olimme siellä. Muistatko, että viimeksi olimme asemalla sinä päivänä, jona näimme eläintarhan ja sinut ja Pekka Poikasen ja kaikki, niin paljon tapahtuu aina yhdellä kertaa. Tiedättekö, herra Mount» (näiden sanojen päälle oli vedetty viiva) »tiedätkö, Charles, kuulimme, että Victoria-asemalla oli tänään sattunut kovin kamala tapaus. Koululaisjuna lähti liikkeelle kenenkään aavistamatta, pari minuuttia ennen määräaikaansa, ja vaunuissa oli koko joukko äitejä järjestämässä matkatavaroita hyllyille, ja ulkona paljon poikia katsomassa sateenkaarta, uusia tulokkaita ja muuta sellaista, ja ihan rauhallisesti ilman vihellystä ja vihreätä lippua ja mitään muuta juna lähti, ennen kuin poikien äidit ennättivät ulos, tuoden pysähtymättä heidät kaikki Lewesiin. Eikö heille käynyt kauheasti, ja heidän poikiaan jäi paljon ihan avuttomiksi asemasillalle. Heidän oli saavuttava viiden ja viidentoista junassa. Joukossa oli kaksi veljestä, ja toinen heistä pääsi mukaan, toinen jäi jälkeen. Ihan kuin raamatussa, mutta hän sai Rumplemayerin kahvilassa teetä erään tutun pojan äidiltä, joten hän ei ollut millänsäkään. Enää ei taida olla mitään kerrottavaa paitsi sitä, että lumi sulaa ja puut tarhassamme paljastuvat. Panen kuoreen sinua varten kaksi lumipisaraa, jotka voit pistää napinläpeesi. En luule, että tulisi enempää kolmen pennyn postimerkillä, sillä Sveitsiin on pitkä matka, ja toivon, etteivät ne kuihtuisi matkalla, mutta jos niin käy, niin pane ne maljaan, jossa on lämmintä vettä ja vähä suolaa, niin ne virkistyvät jälleen. Hyvää yötä, rakas Charles ja parhaat terveiset MARGARETILTA.»
Tämä oli ollut lapsen viimeinen kirje hänen ulkomailla olevalle ystävälleen.
Postileiman päivämäärä osoitti, että se oli saapunut sveitsiläiseen parantolaan kaksi päivää aikaisemmin, ennen kuin Charles Mount oli siirtynyt sinne, mihin hänelle ei enää voitu kirjeitä lähettää.
Ne olivat tunneherkän, hartaasti kiintyneen, teeskentelemättömän, turmeltumattoman nupun — Margaretin! — kirjeitä.
Kun hän nyt luki niitä, tuntui hänestä ikäänkuin hän olisi taivaltanut äärettömän matkan; hän näki niissä niin erilaisen luonteen! Liikutettuna, tuntien sydämessään pistoksen hän ajatteli: »Kuinka kauheaksi olen tullut; minusta olisi tullut niin kiltti äidille ja kaikille… Kuinka erilaiseksi ihminen muuttuu varttuessaan!»
Mutta juostessaan poukamansa veteen Mount mietti: »Tavattomassa määrin samanlainen sittenkin!… Sydämensä sisimmässä hän on ihan sama lapsi…»
IX luku
Haaveet ja todellisuus