II
»Toivoisinpa, että meillä olisi jotakin lukemista», sanoi Margaret eräänä päivänä, kun he istuivat kallionrinteen puolivälissä olevalla kielekkeellä. Se oli luonnon muovaama, druidipappien alttarin tapainen, holvinmuotoinen komero, aurinkoinen, lämmin, suojassa tuulelta — eipä silti, että tuuli olisi ollut vinha. He istuivat siellä paistattaen päivää ja katsellen alati liikkuvalle, välkkyvälle merelle. »Muistatteko, herra Mount, suosittua puheenaihetta: 'Jos joutuisitte asumattomalle saarelle ja saisitte ottaa mukaanne' —»
»— 'kaksi kirjaa, niin mitkä kaksi valitsisitte?'» jatkoi nuori Mount hymyillen. »Kyllä; tunnen sen hyvin. Ja jotkut ihmiset vastaavat heti: 'Shakespearen ja raamatun.' Ja kieli-intoilija väittää: 'Raamattu ei ole mikään kirja, vaan kirjakokoelma.' Jotkut valitsevat 'Wisdenin ja Oxfordilaisen runokokoelman'. Toiset taas tahtoisivat rouva Beetonin keittokirjan ja Paul Morandin viime teoksen suurkaupunki-humusta —»
»Mutta meillä ei ole mitään», lisäsi Margaret suruttomasti. »Ei edes ainoatakaan ravintolalaskua, ei ainoatakaan taskuun unohtunutta konserttiohjelmaa, ei edes kirjettä, joka muistuttaisi, miltä kirjoitus näyttää —»
»Ahaa! Siitä johtuu mieleeni», huudahti Mount naurahtaen.
»Olin tyyten unohtanut. Minulla on, neiti Verity.»
»Oi, mitä?»
»Kirjeitä. Koko joukko kirjeitä.»
»Täälläkö?» Hämmästyneenä loi tyttö suurista silmistään katseen nuoreen mieheen, joka paitahihasillaan nojasi selkäänsä kallioseinämään, ja kääntyi sitten silmäilemään autiota lahdelmaa ja herttaisen kaunista maisemaa.
»Miten olisitte voinut saada kirjeitä —»
»Oh!» Harmissaan Mount tunsi tehneensä virheen… olleensa tomppeli. Koska hän kerran oli päättänyt horjumatta näytellä valheellista osaansa siihen saakka, kunnes vahtia vaihdettaisiin, pitäisi hänen menetellä niin, ettei hänen tarvitsisi nolostua joka kerta, kun tämä lapsi-parka tuskailisi luuloteltua asemaansa. Hän selitti lyhyesti: »Tarkoitan vain sellaisia kirjeitä, jotka olivat taskussani.»
»Silloinko, kun kärsimme haaksirikon?»
»Hm — niin. Olin pannut ne erilleen aikaisemmin. Pistin ne tänne taskuuni.» Taaskin hän vei kätensä verrattomaan kangasvyöhönsä, jonka hän, kuten hän oli tytölle kertonut, oli ostanut eräältä merimieheltä Monte Videossa. »Nippu kirjeitä, 'menneisyyden ääni', ymmärrättehän?»
»Morsiameltanneko?» tiedusti Margaret.
»Hyvä Jumala, eihän toki.» Mount naurahti. »Mutta nuorelta naiselta ne ovat. Eivät kuitenkaan minulle. Ne oli kirjoitettu Charles-poloiselle, veljelleni, ja ne luovutettiin minulle äitimme tavaroiden seassa. Haluaisitteko silmäillä niitä?»
»Näyttäkää ne minulle, olkaa hyvä!»
Maidonlämpöisenä iltapäivänä, auringon valaessa ruusuista kultahohdetta kallion laella kasvavaan öljypuulehtoon, nämä saarelaiskumppanukset tarkastivat yhdessä ohutta nippua värillisiä kirjeitä, jotka Archie Mount otti vyönsä taskusta. Paperiin oli painettu kultainen soikio, jonka sisässä oli kirjain »M». Käsiala oli lapsellisen pyöreätä, sillä ne olivat samat kuusi kirjettä, jotka »olivat suuresti sulostuttaneet» nuoren soturin elämän viimeisiä viikkoja. Viisi niistä alkoi: »Rakas Herra Mount.» Lopussa oli: »Teidän harras ystävänne Margaret Verity.»