I
Ensimmäiset neljäkymmentäkahdeksan tuntia (niin sanotun) haaksirikon jälkeen tuntuivat kahdelta viikolta. Oudoissa paikoissa ovat ensimmäiset päivät aina pitkiä. Niinpä tuntuu lukukauden samoin kuin loman ensimmäinen viikko loppumattomalta; myöhemmin viikot ihan vilahtavat ohitse.
Täällä, saarella (joka Margaretin mielestä yhä oli asumaton saari Tyynessä meressä — sillä sanansa sitoma nuori Mount ei särkenyt hänen harhaluuloaan) — täällä päivät karttuivat viikoiksi, ja aika kului nopeasti. Purppuran sinipunervan ja hopeisen hohtavat illat seurasivat siniselle ja kullalle välkkyviä päiviä nopeasti ikäänkuin taikuri olisi siirrellyt niitä loitsusauvallaan.
Heti kun aamiainen oli pyydystetty (turhaan oli Margaret koettanut oppia sitä temppua synnynnäiseltä salakalastajalta, joka osasi narrata forellin käteensä; kyyröttäen Mountin selän takana puron partaalla hän sai vain katsella toisen taitonäytteitä), simpukat koottu, villien tapainen, ihastuttava ateria, valmistettu ja syöty, oli alettava huolehtia tulesta. Ja kas sitten oli aurinko korkealla sinitaivaalla, ja hänen oli aika uida (hän ui keskipäivällä; Mount varhain aamulla). Senjälkeen otti Margaret aurinkokylpyä omassa poukamassaan ja voimisteli, kuten hän nyt teki joka päivä, niinkuin hänen oli ollut tehtävä pikku tyttönä ollessaan.
Vielä hän ei oivaltanut nauttivansa olemassaolosta, josta oli riistetty kaikki muu paitsi kipeimmin välttämättömiä tarpeita — tulta, vettä, ravintoa, surkeata suojaa ja ihmisen seuraa. Samoin kuin hänen ruokahalunsa (joka oli kauan ollut riidanalaisena) nyt oli valtava uutuus, samoin hän nautti muistakin yksinkertaisista huveista. Ilo ulko-ilmasta ja seikkailunhalu alkoivat herätä tässä tytössä, jossa oli… kaksi Margaretia. Toinen oli Hill-kadun, Ritzin, Berkeleyn, Rolls Roycen, Revillen, Embassyn, Bond-kadun ja Oddleyn Margaret… mutta toinen Margaret, sussexilaisen huvilan ja puutarhan tanakka tyttönen, josta nuori Verity oli ollut niin ylpeä, joustava kaksitoistavuotias, josta eläintieteellinen tarha oli ollut huvituspaikka ja joka käytti ensimmäiset rahansa ostaakseen lahjoja äidilleen — se lapsi ei sittenkään ollut kuollut.
Hän kohosi haaksirikosta.
Jos kourantäyteisen, neuroottisen, väsähtäneen tytön muuttuminen terveeksi, nuoreksi olennoksi, joka taaskin tunsi jokaisen jäsenensä pursuavan elämää, tuntuu liian nopealta, niin muistettakoon eräs seikka —
Meidän ruumiinrakenteemme, mielenlaatumme ja taipumuksemme muodostuvat kymmenen ensimmäisen elinvuotemme aikana.
Ne tärkeät vuodet olivat kehittäneet Margaretista huiman rasavillin, joka uhkui riehakkaa elinvoimaa. Seuraavien yhdeksän vuoden aikana oli terveiden juurien päälle kasaantunut kerrostuma, mutta ne eivät olleet tukehtuneet eivätkä turmeltuneet. Versovia vesoja tunkeutui niistä raikkaaseen ilmaan ja auringonpaisteeseen, jota Margaret piti niin troopillisena.
Onneksi pysyi sää kauniina koko sen ajan, jota Margaret, kumma kyllä, alkoi nimittää »loma-ajaksi».
Muistelkaahan alkeellisimmissa oloissa, saarimaamme romanttisimmassa, jylhimmässä, kauimpana sivistyskeskuksista olevassa piilonurkassa viettämäänne loma-aikaa! Aina on sivistys jättänyt jälkensä (ja kuorensa) kaikkeen. Joihinkin paikkoihin sivistys on painanut vaakunamerkkinsä: tyhjän säilykerasian. Mitä viehättävimmän pensasaidan alta olette löytänyt vanhan saapasrisan. Syrjäisimmässäkin majassa olette tavannut kahvikupin, jonka pohjassa on Irlannin kultainen valkoapila; siellä on ollut pesua, lamppu (johon on aina pitänyt kaataa öljyä), on ollut huolehdittava puhtaista pyyhkeistä, on kyselty, milloin posti saapuu, onko tuo keskiviikkoinen Daily Mail ja muuta sensuuntaista.
Mutta niin ei täällä. Ei Margaretin saarella!
Ei kirjeitä, ei vuoteiden tekoa, ei astiain pesua, ei emäntää, jonka puolisoa aina vaivaavat niin kauheat ruuansulatushäiriöt, ei ostoksia, ei unohtuvia ajomiehiä, ei tilattujen, uusien uimapukujen odottamista, ei mitään sellaista, mistä tavallisesti on mahdoton irtautua vietettäessä lomaa »pienellä tärveltymättömällä rannikkopaikalla».
Lisäksi, ei minkäänlaista lomakiusaa. Sillä muistelkaahan hilpeintä, yksimielisintä seuruetta, jossa milloinkaan olette ollut mukana! Aina — tai ainakin melkein aina — ovat toiset olleet sotkemassa. He ovat tahtoneet pelata golfia tai lähteä kiipeilemään tahi jäädä kotiin pelaamaan bridgeä tai lähteneet jonnekin yhdessä tai yksin; he eivät ole sopeutuneet, ovat noudattaneet omaa päätään… He ovat olleet harvasanaisia tai puhelleet liian paljon, olleet aina saapuvilla tai eivät ole milloinkaan näyttäytyneet — tehneet kaikki sopimattomaan aikaan tai sopimattomalla tavalla… Aina toiset, vaivaloiset, kiusalliset toiset.
Parhaassa, moitteettomassa lomaseurueessa on kaksi henkilöä — te itse ja se mies (tai tyttö), jonka kanssa silloin satutte sopusointuisesti viihtymään.
Onko sellaisen järjestäminen helppoa sivistyksemme nykyisessä vaiheessa? Onko?
Mutta hyvin siihen suuntaan oli Margaretille järjestetty. Muut ihmiset, aina vaikeasti ohjattavat, olivat jääneet loitolle hänen havaintopiiristään, lakanneet olemasta olemassa. Täällä hän oli alituisesti yhden ainoan, pettämättömän hyvän kumppanin seurassa.
(Vielä hänelle ei ollut lainkaan selvinnyt, että hän piti Mountia sellaisena.)
Hän ei ajatellut sitä; hän ei ajatellut mitään, ei edes omaa äitiään.
Hänen ystävänsä taas, ne kuuluivat jonkun toisen ihmisen elämään.
Joskus ollessaan yksin aurinkoisella rannalla lokkien kirkuessa hän lausuili ääneen nimiä: »Claude, Claude Oddley… Cynthia.»
Ne olivat merkityksettömiä, tuntuivat jonkun aikoja sitten luetun, melkein unohtuneen kirjan henkilöiden nimiltä.