IV
»Halloo, neiti Verity! Oliko hauska uida?»
»Oikein hauska!»
Tytön ääni oli muuttunut. Lontoossa hänen väsynyt, iloton ääntämistapansa (tavut olivat laahautuneet hänen jälessään kuin riippuvat rönsyt) oli ollut omiaan osaltaan loitontamaan Mountia kauemmaksi tuosta lemmon tytöstä. Haaksirikon jälkeen oli lapsi-poloinen luopunut venyttelevästä puhetavastaan — hänen sävystään uhkui todella reipasta intoa, kun hän nyt vakuutti nauttineensa uinnista.
»Sepä hyvä! Ja katsokaahan!» Mount ojensi karkeatekoista, kolmipiikkistä haarukkaa, jonka pään hän oli vuollut suunnilleen pyöreäksi, hangaten sen sileäksi hiekalla. Mount katseli sitä kiihkoisen kunnioittavasti, kuten jokainen amatööripuuseppä silmäilee omin käsin valmistamaansa, vaikkapa kuinka alkeellista tekelettä.
»Kuinka komea!» ihasteli Margaret vilpittömästi. »Herra Mount, haluaisin pyytää teiltä erästä seikkaa — Luulisitteko osaavanne tehdä minulle erään kappaleen? Puisen kamman.»
Mies rypisti otsaansa epäilevänä.
»Osaisitteko? Tukkani on kauhea. Kaikki hiusneulani ovat pudonneet paitsi kahta. Ja se on ihan takkuinen. Se tuntuu tosiaan hirveältä. Mitä voisin sille tehdä?»
»Hm —»
»Kaikissa asumattomia saaria kuvaavissa kirjoissa kerrotaan ihmisten aina kampaavan hiuksiaan juuri syömänsä kalan selkäruodolla. Joko ovat heidän tukkansa olleet tyyten erilaisia kuin minun tai sitten eivät heidän kalojensa selkäruodot ole olleet samanlaisia kuin noiden forellien. Osaisittekohan te senvuoksi vuolla minulle kamman? Tai — ei kai teillä satu olemaan taskukampaa?»
»Olisinko tällaisen naurettavan pelättimen näköinen», kysyi Mount happamesti, pyyhkäisten päätään, »jos minulla olisi? Mutta koetanpa miettiä, miten saisin näperretyksi teille kamman. Perin karkeatekoinen koenäyte siitä tulee, pelkään. Muuten löysin juuri äsken tämän laudanpätkän —»
»Sen kai aallot ovat ajaneet maihin Sweetheart II:n hylystä?»
»Hm — tämän.»
Hän otti jalkojensa juuresta hietikolta lähes metrin pituisen laudankappaleen. »Siitä saattaisin tehdä jotakin. Mutta pelkään, että kampa pikemminkin muistuttaa haravaa.»
»Mutta minähän näytän heinäniityltä!» Margaret pudisteli hartioilleen riippuvaa ruskeata takkua. »Mikä tahansa on parempi kuin tämä. Tahdotteko ensin lainata minulle veistänne muutamiksi minuuteiksi?»
»Mitä varten?»
»Leikkaisin hiuksiani.»
»Te ette voi sitä tehdä, neiti Verity. Sitä ei sovi tehdä?»
»Kyllä minä voin —»
»Mutta ette saa.»
»Minun on se tehtävä. Tukkani on nyt jo otsalta lyhyt. Minun on leikattava pois kaikki nuo takana olevat, haitalliset tupsut. Ajatelkaahan vain! Niitä ei ole kammattu viikkokausiin — ei koko sinä aikana, jonka olin purressa. Kuinka kauan sitä kesti?»
Tämän kysymyksen mies vältti. »Teidän ei sovi typistää tukkaanne, ymmärrättehän. Ajatelkaa, minkälaisen hälyn se nostaisi —»
»Kuka hälyttäisi?»
»Nähkääs —»
»Täällä ei ole ketään muita kuin te ja nuo lokit näkemässä, miten tukkani on laitettu.»
»Miksi ette anna sen olla ennallaan?»
»Se tuntuu niin ilkeältä.»
»Mutta kuulkaahan! Kun pääsemme pois tästä kir— tarkoitan, jos meidät joskus pelastetaan johonkin laivaan —»
»Se olisi joka tapauksessa heti leikattava lyhyeksi, ennen kuin voisin tehdä sille mitään», väitti tyttö, hypistellen tahmean makuisia hiuksiaan, jotka jo nyt näyttivät samanlaisilta kuin kissanpojan sotkema silkkinen lankavyyhti. »Jo ammoin sitten olisin lyhentänyt sitä, jollei se Cynthian mielestä olisi pitkänä ollut omintakeisemman ja vanhanaikaisemman näköinen. Nyt se on kamalan epämukava. En saa edes sidotuksi sitä taakse. Minusta te todella voisitte lainata —»
»Miten aiotte menetellä, jos lainaan teille veitseni? Otatte kai kiehkuran kerrallaan ja kihnutatte sen poikki? Niin arvelinkin. No niin, jos se kerran on tehtävä, voinette sallia minun tehdä sen kunnollisesti.»
»Sepä hyvä! Tahdotteko tehdä sen?» Tämä Margaretin vastaus ei ollut erikoisen nöyrä, mutta hän lausui sen säyseämmin kuin oli koskaan ennen puhunut ainoallekaan nuorelle miehelle.
Hän istui lähinnä lepattavaa tulta olevalla, matalalla punertavalla kivellä. Paitahihasillaan ja tukka kampaamattomana Mount seisoi kumarassa hänen vierellään kasvoillaan tuikean huolekas ilme. Katkaistuaan laudanpalan polveaan vasten hän sovitti Margaretin pitkät, ruskeat hiustupsut sievästi kappaleiden tasaisten reunojen väliin.
Margaretin mieleen muistui, miten hän oli tottunut »laitattamaan» tukkansa. Hienosti kalustettu makuuhuone, jonka ilman pihkalle lemuava hieromisaine, ihomaali, kuumat käherryspihdit ja jasmiinille tuoksuva hiusvesi olivat tehneet tukahduttavan raskaaksi. Kähertäjän nöyristeleviä kysymyksiä: »Onko teidän täysin mukava olla näin, madam? … Saanko pyytää teitä kallistumaan hiukkasen eteenpäin? … Pidättekö erikoisesta shamponeerausaineesta? … Onko liian kuuma, madam? … Viileä suihku lopuksi? … Tuntuuko jo aivan kuivalta nyt?… Tällä kohdallako tavallisesti pidätte jakauksen? … Suvaitsetteko kiilloittaa kynsiä, sillä aikaa kun minä järjestän hiukset? … Vain hyvin lievä aalto.»
Hän olisi totisesti voinut nauraa tälle vastakohdalle.
Aine alla työaseellaan, jota oli käytetty kaloja perattaessa ja puuta näperreltäessä, leikkasi mies tytön paksun, sekavan tukan poikki pitkin laudan reunaa. Kerran hän nykäisi hiuksia pahasti. »Suokaa anteeksi, neiti Verity; olen siitä hyvin pahoillani.» Vihdoin hän siirsi syrjään sekä laudankappaleet että hiustakun. »Kas niin!»
»Kiitos!» Margaret pudisti päätään kuten vuoristopony. Hänen niskassaan heiluivat lyhyeksi leikatut hiukset hujan hajan. »Somaa!»
»Nyt hän näyttää kaksitoistavuotiaalta», mietti Mount. »Kuinka kirotun hävytöntä! Ja kaikki sen vanhan vintiön syytä. Uhrata tukka! Onko nyt mukavampi, neiti Verity?»
»Paljoa mukavampi», vastasi Margaret, nauraen ja ottaen esille erottamattoman peilinsä. »Sitä ei olisi osattu tehdä paremmin Hillin liikkeessä», kehui hän lapsellisesti, kooten katkaistut kiharat, jotka nyt muistuttivat meriruohoa. »Mieleeni juolahti, Mount —»
»Mikä niin?»
»Kuinkahan usein minun vielä on pyydettävä teitä järjestämään hiuksiani, ennen kuin meidät pelastetaan.»
»Niin, kuinkahan usein?»
»Minusta pitäisi tosiaan tapahtua jotakin. Kirjoissa sattuu aina jotakin. Tavaralaatikoita hylystä — toivoihinpa, että rannalle ajautuisi joku sellainen, jossa olisi harja ja kampa; toivotteko te?»
»Kyllä, ja partaveitsi ja saippuapala —» Nuori mies-rukka! Se oli hänen suurin koettelemuksensa sitä seuraavina päivinä.
Ulko-ilmassa nukkuminen oli hänestä nautintoa. Rantatyöläisen lailla raataminen tuotti vaihtelua. Se, että hänet oli tuomittu syömään ruokaa, joka oli yhtä yksitoikkoista kuin häkkiin teljetyn tiikerin ravinto, ei merkinnyt hänestä niin paljoa kuin se olisi merkinnyt monista muista. Ikävystyminen suppeaan liikunta-alaan, mutta eikö Mount ollut saanut kasvatustaan englantilaisessa koulussa, jossa cricket-peli oli pakollinen? Ja jollei tämän kuivan pelin tarkoitus ole totuttaa kansamme nuorisoa nurkumatta kestämään minkälaista pitkällistä ikävää tahansa, niin mikä (kysyy nainen) se saattaa olla? Englannin leikkikentillä harjoitetaan brittiläisistä maailman uudisraivaajia. Mitkä valtakunnan rajaseudut saattavat niihin verrattuina tuntua tympäiseviltä? Kuukausia jatkuvan yksitoikkoisuuden olisi Mount saattanut sietää — mutta ilman partaveistä…!
Ja siihen hän oli tuomittu.
* * * * *
Päivien vieriessä hämäsi hänen lujan, hauskanmuotoisen, pyöreän leukansa ulkopiirteitä yhä pahemmin Newgaten vankilan kaularöyhelö, kuten isämme olisivat sanoneet. Kuinka se vaivasi häntä — ainoa puute, joka häntä kalvoi — sitä ei tyttö tajunnut. Mutta hän oppi perin hyvin tuntemaan Mountin käden liikkeen, kun hän nosti sen nuorelle parralleen.
Eräänä päivänä Margaret ajatteli: »Huomautanko siitä jotakin? Kysynkö häneltä, huvittaisiko häntä katsoa sitä peilistäni?»
Hän ei kysynyt.
Tämä sattui monta päivää myöhemmin.
Sillä päivät vierivät, ja vapaaehtoisen vartijan oli yhäti huolehdittava haaksirikkoiseksi luulotellusta tytöstä, eikä vieläkään, ei vieläkään näkynyt merkkiäkään ihmisistä saaren siinä osassa.
»Varmastikin», huoahti tyttö, »täytyy tapahtua jotakin. 'Oivallisessa Crichtonissa' ajautui maihin tykkivene. Varmaankin on tulossa jotakin sentapaista.»
»Niin, varmasti, neiti Verity», vahvisti ankarasti koeteltu Mount.
He odottivat…
Päivät kuluivat heidän odottaessaan, että laiva tulisi näkyviin.
VIII luku
Entisyyden ääni