III
Aaltojen kosketus tuntui hänestä aika purevalta; tyyni vesi ei ollut läheskään niin lämmintä kuin hän oli odottanut tuoksuavan ilman ja auringonpaisteen nojalla. Hän ui ulospäin vain vähän matkaa, peläten tuntemattomia merivirtoja ja myöskin sellaista, mikä aina esiintyy kaikissa saarikirjoissa — sinisen veden pinnalle ilmestyvää, pahaenteistä, mustaa kolmiota.
Mutta eihän Mount ollut puhunut mitään haikaloista. Hän oli huomauttanut ainoastaan: »Jos alatte hukkua, niin huutakaa!» Sitten hän oli poistunut, veistellen keskentekoisia puuhaarukoitaan selkä lahdelle päin.
Noustessaan ripeästi vedestä Margaret tunsi itsensä reippaammaksi kuin muisti milloinkaan tunteneensa. Hän ei kaivannut kylpijän jaloille varattua, kuumalla vedellä täytettyä puista allasta, jota Deauville ja Dinard pitävät elinehtona. Taaskin hän noudatti lapsuusaikaista tapaansa, jonka hän oli oppinut uidessaan valmistautumattomana yksinäisillä paikoilla. Hän otti kourallisen kuivaa, hienoa hiekkaa ja hankasi sillä itsensä kuivaksi.
Rannikon ja lammikon pitäisi sopia kauniille tytölle vieläkin paremmin kuin hänen sievimmätkään leninkinsä sopivat. Sellaisen nuoren Venuksen olisi pitänyt nousta sen viehättävän, yksinäisen poukaman vaahdosta! Sellainen olento kuin Margaret silloin oli näyttää hauskalta Hemjicin mustekynäpiirroksena jossakin vastaisessa muotilehdessä. Mutta kuoropoika- ja ruumiskirstuvaikutelmia ei pitäisi tuoda tälle keltaiselle hietikolle. »Olenpa totisesti hirveän laiha», mietti Margaret, silmäillen vartaloaan. »Jalkani ovat pelkkää luuta. Entä kylkiluuni! Eivät suinkaan sievät…»
Hänen ensimmäinen itsearvostelunsa! Ensimmäisen kerran hän ajatteli vartaloaan muutoin kuin telineenä vaatteiden näyttelemistä varten. Vaatteet ja kasvot — vain niitä hän oli ulkonäöstään palvonut. Vaatteet! Milloinkaan ne eivät ole askarruttaneet ihmisiä niin paljon kuin nyt. Niiden viivoilla, liikkeillä, hienoilla kudoksilla, troopillisia lintuja muistuttavilla värivivahduksilla ja merkityksellä on oma kirjallisuutensa ja taiteensa. Hyvä kyllä, kunhan vain asiantuntijat eivät unohda, mikä on enemmän kuin puku.
Margaret katsahti ketjussaan riippuvaan peiliin, josta kuvastuivat hänen kasvonsa — viehkeät, vaikkakin niiden norsunluuta muistuttava jalusta oli saanut näivettyä muodikkaiden verhojen puristamana.
»Mutta miksi minun oikeastaan pitäisi olla huolissani? Olenhan täällä asumattomassa saaressa, kunnes joku laiva tulee —» Oikaisten selkäänsä hän keikautti päänsä pystyyn. Huomaamattaan hän teki muutamia kauan laiminlyötyjä harjoitusliikkeitä. »Miksi välittäisin rahtuakaan siitä, miltä näytän täällä?»
Kallion takaa hän kuuli Mountin puuhaillessaan hiljaa hyräilevän:
»Oh, Mauricot, Mauricot —»
(»Miksi maammoltasi sait niin sorjan muodon, ellei sulojasi armas nähdä saisi?»)
»Kun hän jälleen menee kalliolle, pesen vaatteeni vesiputouksessa. Ne kuivavat nopeasti auringonpaisteessa. Tuntui niin raikkaalta — en voi pukea niitä uudelleen ylleni sellaisinaan.» Niinpä hän veti kumiset saappaat sukattomiin jalkoihinsa — sujautti ylleen tweedhameen ja sinisen villatakin —, ja ne vaatteet tulivat olemaan hänen saariasunaan monia päiviä — viikkoja! Likaisemmat vaatekappaleet hän kääri mytyksi ja työnsi sen kallion rakoon.
Sitten hän lähti — pyytämään ensimmäistä palvelusta siltä mieheltä.