II
Margaret oli nukkunut kuin lapsi hänen käsivarsillaan eikä ollut liikahtanutkaan, kun hän nousi ylös (varovasti ja meluttomasti). Kahden tunnin kuluttua tyttökin heräsi ja huomasi olevansa yksin. Silmät levällään hän tähysti kallioista turvapaikkaansa; se oli kuiva kuin Gideonin villat keskellä vesihelmistä kimaltelevaa maisemaa. Miksi hän ei ollut omassa luolassaan?
Sitten hän muisti kaikki ja lehahti punaiseksi rusentavan ajatuksen vallassa.
Kun hän lähti ulos työnnettyään syrjään aukolla kasvavat märät pensaat ja oikaisihe suoraksi kirkkaaseen päivänpaisteeseen, kohtasi hänen katsettaan niin hohtavan sininen taivas, niin korallinpunaisina sineä vastaan kuvastuvat kalliot, että hänen oli pakko räpytellä silmiään. Rankkasade oli huuhtonut puhtaaksi kaikki lehvät, oksat ja kivet, ja koko maailma loisti kiiltävän siloisena — mutta Margaret ei nähnyt tätä kauneutta. Nyt tulvi vastavaikutus hänen mieleensä. Viime yönä; viime yönä…
Oli uskomatonta, että hän oli heittäytynyt Mountin syliin. Hän oli lapsen lailla itkien rukoillut häntä pitelemään itseään… Hän oli ollut siellä koko yön! Nojautuneena Mountin sydäntä vasten ja puhellen arvottomasti…
Seisoessaan nyt auringonpaisteessa Margaret mietti (kuten niin usein on mietitty avomielisen luottamuksellisen illan jälkeen): »Mikä sai minut puhumaan niin paljon?»
Mies oli puhunut vieläkin enemmän; sen olisi pitänyt lohduttaa häntä. (Se ei koskaan tee sitä.) Tuijotellessaan pensaisiin, joissa vesipisarat toisaalta katsottuina näyttivät raudanharmaalta pölyltä ja toisaalta katsottuina kimmelsivät kuin timantit, Margaret muisti kaikki nuoren Mountin huulilta pimeässä tulvineet sanat.
»Pelännyt rakkautta!…» Painostavassa pimeydessä, jonka manala oli päästänyt raivoamaan ulkona, Margaret oli ymmärtänyt, tuntenut niin voimakasta myötätuntoa.
Nyt oli kaikki piloilla. Kiihkeästi hän toivoi, ettei hänen enää milloinkaan tarvitsisi nähdä sitä miestä. Turha toive. Oi, jospa se vain olisi ollut kuka muu hyvänsä eikä herra Mount!… Kuinka lohdullista olisikaan, jos hänen ei enää koskaan tarvitsisi puhutella Mountia, ei enää koskaan katsoa häntä silmiin.