III
Ymmärrättekö hänen mielentilaansa? Minä ymmärrän; kuka nainen tahansa pystyisi sen ymmärtämään, ja monet miehet käsittävät sen. Mutta Margaret Verity ei ymmärtänyt. Yhdeksäntoistavuotiaana hän oli tunteisiin nähden ihan lapsi.
Voi noita varhainkypsyneitä maailmannaisia, jotka luulevat olevansa kaikkeen kyllästyneitä, vaikka heillä tosiasiassa ei ole kokemuksia muusta kuin elämän lieveröyhelöistä!… Itse elämäntuntemukseen nähden saattaa mikä rusoposkinen heinäntekijä tahansa heidät häpeään. Mitä Margaretiin tulee, oli ylellisyys pintasorallaan kauan pitänyt hänen tunnelähteensä tukahdutettuina. Tällä saarella vietettyyn aikaan saakka hän oli ollut nukkuva ja kuuro.
Nyt kuului vaiston ääni. Myöhemmin hän arveli varmasti kuulleensa sen jo aikoja ennen. Mutta tänä aamuna, jolloin aurinko jälleen paistoi kirkkaana, hän seisoi hämmentyneenä, painostuneena, synkkänä, taistellen sitä tietoa vastaan, että rakkaus kutsui häntä ja veti häntä puoleensa.
Hän pakotti itsensä ajattelemaan: »Inhoan miestä, joka pelkää mitään! Ja sellainen mies taas, joka puhuu naiselle kihlauksestaan, on sietämätön. Ja joka tapauksessa vihaan —» Alhaalta kantautui heikosti Mountin kaukainen luikkaus. »En lähde alas», lausui Margaret, ikäänkuin Mount voisi sen kuuli…