II
»Entä tyttäresi?» tiedustin pian. »Niin mielelläni haluaisin nähdä
Margaretin jälleen. Voiko hän hyvin?»
»Oi, kyllä! Hän voi oikein hyvin… todella —»
Heti välähti mieleeni epäilys, ettei lapsen laita ohut ihan oikein. Sana »todella» liitettynä mihin lauseeseen hyvänsä ja lausuttuna sellaiseen tapaan riittää vastaväitteeksi. Myöskin oli rouva Verityn ilmeessä jotakin outoa. Ensi silmäyksellä ei hänessä huomannut muutosta, vaikka hänen yllään olikin (ensi kerran koko tuttavuutemme aikana) »hyvä» leninki ja siihen sopivat kengät. Hänen vartalonsa oli suora, hänen lempeiden kasvojensa väri terve ja vaaleanpunertava kuten aina, hänen silmänsä kirkkaat. Mutta hänen ilmeessään oli jotakin. Tuo murheellinen häivähdys oli siinä aina ohut. Nyt siinä oli myöskin rauhattomuuden merkki. Puheliko hän salatakseen sitä?
»Tietystikin, ymmärräthän, Margaret on kasvanut, hyvin nopeasti. Tytöt tarvitsevat joitakuita vuosia sivuuttaakseen sen… 'Onko hän niin viehättävä kuin hänestä näytti tulevan?' Oi, hän on hyvin sievä. Saat nähdä. En luule niin ainoastaan sen tähden, että olen hänen äitinsä.» Rouva Verity puhui puolustelevan ylpeästi. »Niin monet ihmiset ihailevat häntä tavattomasti. Kaikkialla, missä olemme olleet. Kaikki kyselevät, kuka hän on, kutsuvat häntä vierailuille ja puhuvat hänestä paljon. Lapsi-kullan aika tahdotaan viedä niin kovin tarkoin! Niin paljon ihailijoita!»
»Eikö hän vielä ole kihloissa?»
Samassa kajahti puhelinkellon kilinä, jota vaimensi kahvipannun peitettä muistuttavan, tuoksujen täyttämän huoneen seinän pehmennys.
»Suo anteeksi!» Rouva Verity kääntyi puhelinta rumentavaan Pompadour-pukuiseen nukkeen päin. »Niinkö?… Oi, kuinka voit, Eric? Ei! Valitettavasti Margaret ei ole kotona… Hän meni kilpa-ajoihin Claude Oddleyn ja eräiden muiden seurassa… Niinkö… Luultavasti hän oli unohtanut luvanneensa. Kuinka pahasti tehty! Tänä iltana hän menee erään seurueen mukana kello yhdeksän näytäntöön… Toivottavasti hän saapuu puolen tunnin aikana… No niin, tule teelle ja puhu hänelle! Tuletko? … Tee niin… Näkemiin!»
Hän kääntyi takaisin minun puoleeni vastaamaan kysymykseeni.
»Niin, Margaret ei ole kihloissa. Vain nämä ihailijaparvet… Todellinen kunniavartiosto alituisesti. Hyvin paljon enemmän nuoria miehiä kuin tytöt olisivat ikinä halunneet meidän ollessamme nuoria —»
»Tarkoittanet liian paljon nuoria miehiä kerrallaan?»
»Niin, niinpä niin! Minä puolestani en ikinä kaivannut muuta kuin yhtä miestä. Minä olen aina ollut 'toivottoman vanhanaikainen haaveilija', kuten tyttö-kulta minua nimittää. Mutta Margaretilla täytyy olla henkivartijansa. He vievät häntä tansseihin, teattereihin, kilparatsastuksiin, loordien luokse, soutukilpailuihin, Hurlinghamiin, kaikkeen sellaiseen, mikä nyt on muodissa… Mikäli olen kuullut liehittelevät nuoret miehet nykyisin kauneimpia tyttöjä sillä tavoin, mutta eivätkö he: muka kosi sen kummemmin? Sitä me emme ole huomanneet. He kosivat Margaretia yhtenään.» Äiti hymyili niin liikuttavasti, ettei minulla ollut sydäntä edes ajatellakaan, kuinka epätodennäköistä oli, ettei Mountin omaisuuden perijättärellä olisi kosijoita. »Erikoisesti eräs heistä on lemmikkini ehdoton orja. Tämä meidän kesken sanottuna… mutta näkisithän sen, joka tapauksessa. Juuri hän vei tänään Margaretin esteratsastuskilpailuihin. Hän on silmittömästi kiintynyt tyttöön! Tunnetko hänet? Otaksuttavasti olet kuullut hänestä. Hän on vasta äsken saanut arvonimensä. Hän on nuori loordi Oddley.»
Hänen lempeä äänensä sai hienonhienon tärkeyden värähdyksen. Hän oli tämän maailman vähimmän herrastelevia olentoja, mutta hänen tavallaan kasvaneessa naisessa ei arvonimi (ja lisäksi hyvin vanha, kunnioitettu nimi) voi olla herättämättä jonkun verran ihastusta.
»Pitääkö Margaret hänestä?»
»Sitä on niin vaikea sanoa tytöistä, eikö olekin?»
Omassa mielessäni mietin, että se olisi ollut varsin helppo »sanoa» muutamista tytöistä. Violetin ensi kerran kohdatessa Jack Verityn oli hänen kasvoistaan varmastikin näkynyt selvästi, että hän oli Jackin, ainoastaan Jackin. Siinä oli ohut aitoa romanttisuutta. Tulisikohan se Jack Verityn tyttären ja tämän nuoren loordi Oddleyn osaksi? Minut valtasi lievä kiihtymys ajatellessani, että näkisin sen itse. Myönnän olevani innokkaan utelias. Valmistauduin näkemään romanttisuutta tässäkin ylenmäärin upeakalustoisessa ympäristössä.
»Kerrohan minulle siitä! Kuinka kauan tyttäresi on tuntenut nuorukaisen? Missä hänet kohtasitte?»
»Sveitsissä, talvikisoissa pari vuotta sitten. Hän ja hänen sisarensa Cynthia asuivat samassa hotellissa kuin mekin. Cynthia on Margaretin hyvin läheinen ystävä juuri nyt. Cynthia se löysi tämänkin talon hänelle. Kehoitteli Margaretia ostamaan sen —»
(Ahaa! »Cynthian» syytäkö sen epäveritymäinen sisustus olikin?)
— »Cynthialla on ihmeellisen hyvä maku, väittää Margaret. Hän näyttää aina huvittavan Margaretia. Hän —»
Taaskin soi puhelinkello.
»Niin ikävää; saanko? Ajattelehan, että tällaista kestää aamusta iltaan Margaretin tähden!» Hän tarttui kuulotorveen. »Kyllä. Ei; puhuja on rouva Verity… Ei. Hän ei ole vielä palannut! … Odotan heidän saapuvan millä hetkellä tahansa. Saanko ilmoittaa hänelle jotakin?… Oi, pistäydyttekö täällä? Niin, tehkää se! (Ei niin innokkaasti, kuulosti minusta.) »Tulkaa teelle! Näkemiin! … Soittaja oli Cynthia… Taitaa olla parasta ilmoittaa Bensonille, että tänne saapuu paljon väkeä teelle tuossa paikassa…» Hän soitti kelloa.
Ruuansulatushäiriöiden sfinksin (jota rouva Verity silminnähtävästi kovasti pelkäsi) poistuttua kuunneltuaan emäntänsä lausuman määräyksen, kysyin:
»Pitäisitkö sinä siitä?»
»Mistä?»
»Että Margaret hyväksyisi tämän nuoren miehen kosinnan?» »Niin», äänsi rouva Verity empien.
Odotin hänen lausuvan jonkun hänen tapaisilleen haaveilevan herkkätuntoisille naisille ominaisen kuluneen lauseen (kuten: »Jos lapsi-kulta rakastaa häntä, niin en luonnollisesti olisi unissanikaan kyllin itsekäs estääkseni häntä menemästä avioliittoon niin pian kuin hän haluaa»), mutta rouva Verity huomauttikin äänessään oudon katkera soinnahdus: »Eipä olisi paljoakaan väliä, pitäisinkö siitä vai —»
Samassa sattui taaskin keskeytys; tässä hiljaisessa, eristetyssä talossa syntyi äkkiä kovaääninen hälinä.
Ulkoa kuului auton melua; sitten pamahti pääovi, kajahti haukuntaa, naurua, kimeitä huudahduksia; useita ihmisiä tuntui syöksyvän portaita ylös yhtä aikaa. Ovi avautui. Päätäpahkaa tuoksahti sisälle joukko ihmisiä, joiden lukumäärää hämmentynyt silmä ei aluksi kyennyt laskemaan pitkiä, sileiksi harjattuja nuorukaisia, jotka seurasivat hyvin kookasta, nahkaiseen autovaippaan ja pieneen, punaiseen turkishattuun puettua tyttöä. Nuoret näyttivät sysivän toisiaan, leikkien hilpeätä hevosenleikkiä, harppailevan toistensa kantapäiden ja heidän jalkojensa välissä pujottelevien, villeiksi kiihtyneiden koirien ylitse ja lörpöttävän kaikki samanaikaisesti, niin että kuulosti siltä, kuin olisi pantu soimaan useita gramofoneja yhtä aikaa ja liian nopeasti. Olin erottavinani:
— »Myrkyllinen onni eikö se ollut myrkyllinen onni rakas, ihminen voitko väittää hei tässä on Eric hei Eric! Hei Odds myrkyllinen onni, kun panit vetoa. Nauroin niin panin sata kahdeksaakymmentä vastaan loppuottelussa en halua teetä mutta mielelläni ottaisin ryypyn! No? No? Exasperation ensimmäinen JA kaiken sen jälkeen Bubbly puolisella Paddock-aitaus Exasperation ensimmäinen Tiara toinen This Freedom kahdeksas tai jotakin täydellistä ihmisiä tulvimalla siellä Armstrong Siddeley Tiara toinen. Mitä? Aioin panna viitosen sen puolesta Mixyä VASTAAN! Se muutti minun Kolme kertaa hallo Ericillä oli MAALLINEN Exasperation ensimmäinen myrkyllinen onni oh EI sitä ei ONNISTANUT panitko vetoa? Ahaa! kuinka voitte rouva Verity sujui hyvin tunnin ja neljäkymmentä minuuttia minua onnisti — minä —»
Rouva Verityn ääni melkein hukkui heidän meluunsa, kun hän sanoi:
»Tässä hän on. Tämä on Margaret.»