III
Huomasin pudistavani pitkän tytön kättä, katsoen häntä kasvoihin.
Ne olivat kiehtovan kauniit pienet kasvot, soikeat, suurisilmäiset; suun piirteet olivat vallattomat ja muistuttivat kukkaa. Mutta kasvot olivat liian kalpeat, liian hienopiirteiset, liian paksun ihojauhekerroksen peitossa. Ja nuo suuret silmät, harmaan siniset kuin Englannin kesäinen taivas, näyttivät menettäneen pehmeyttään. Johtuiko se siitä, että ruskeat kulmakarvat olivat tahmeina paksusta, mustasta maalista?
»Kuinka voitte?» tervehti hän minua raukeasti. »Tietysti muistan teidät. Kohtasimme siellä huvilassa… vuosisatoja sitten…» Hän alkoi hypistellä turkiksiaan ja vaatteuksensa moninaisia nahkaisia, kankaisia ja kudottuja kappaleita. Yhden toisensa jälkeen hän riisui ne yltään henkivartijoiden koko ajan hyöriessä hänen ympärillään, tarjoillen saamattomasti apuaan. »Enkö minä saa tehdä sitä? — Salli minun, Margaret!
Annapa, kun autan sen yltäsi! —»
Hän ei vilkaissutkaan kehenkään heistä. Huomauttaen huolettomasti: »Kas tässä, Oddos! Ota kiinni!» hän heitti vaatemytyn kirjaimellisesti vasten kasvoja siloiselle, noin yksikolmatta vuotiselle nuorukaiselle, jonka kullankeltainen tukka oli taaksepäin kammattu ja jolla oli mimosankeltaiset liivit. Nuorukainen horjahti vaatteiden sysäyksestä, otti ne, laski ne jakkaralle ja hääri edelleen Margaretin vierellä. Kun tyttö istahti lähinnä tulisijaa olevalle sohvamaiselle tuolille, huudahtaen: »On purevan kylmää; kunpa saisimme pidetyksi tämän huoneen kodikkaampana!» vaipui nuorukainen hänen jalkojensa juuressa olevalle lattiapielukselle katse hievahtamatta kiintyneenä tytön kasvoihin ja huulet hieman raollaan ikäänkuin valmiina nielaisemaan kaikki tytön sinkauttamat sanat.
Arvasin, että hän oli Margaretin orja, Claude Oddley.
Ehdin parhaiksi nähdä, että hän muistutti paljon keltaperuukkista vaatturinnukkea (jonka joku oli tällä välin ottanut pöydältä ja viskannut rentona virumaan pianon kannelle). Sillä kertaa en ehtinyt silmäilemään nuorta Oddleyta sen tarkemmin.
Minun oli katseltava Margaretia, joka loikoi pitkänään soma pää painettuna pieluksiin, ihonväristen silkkisukkien verhoamat, ohuet sääret ristissä ojennettuina kauas ruskean silkkihameen liepeiden ulkopuolelle. Hame riippui hänen ympärillään samoin kuin lippu tangossaan tyynellä ilmalla. Mitä, mitä oli tapahtunut tuolle sopusuhtaisen voimakkaalle, nuorelle ruumiille, joka minusta oli muistuttanut hovilinnain tavoin veistettyjä nurkkapatsaita? Kuihtunut ja kutistunut tuollaiseksi! Kummallisia sanoja käytettäviksi vasta ikänsä toisen kymmenen lopussa olevasta tytöstä! Mutta minkä tähden hän kuihtui. Juuri sellaisen vaikutuksen hän teki. Umppu, joka kuihtui silloin, kun sen olisi pitänyt aueta upeimpaan kukoistukseensa. Kullakin on oma makunsa. Otaksuttavasti hän ihailevista henkivartijoistaan näytti olevan oivallisessa kunnossa.
Pehmeä huone oli ahdinkoon saakka täynnä nuorukaisia, heidän koiriaan (kaksi karkeakarvaista terrieriä ja yksi buldoggi), pyörteisinä pihvinä tupruavaa tupakansavua, kaukoputkia, hajallaan olevia urheilulehtiä, gramofonimaista puheenhälyä heidän hokiessaan ratsastuskilpailujen ja autoilun tapahtumia sekä ristimä- ja pilanimiä.
Muutamissa minuuteissa olikin huoneessa huolimattomasti siroteltuja savukkeenjätteitä enemmän kuin koskaan olen missään muualla nähnyt. Tuhkaa oli matolla kinoksittain; sitä oli kirjailtujen pieluksien välissä ja teevadeilla; tuhkaa ja savukkeenpätkiä oli teen sekaan sekaantuneena kuppien pohjalla; tuhkaa oli Anna-kuningattaren tyylisellä tarjottimella ja sokeripalojen seassa; poltettuja tulitikkuja oli pistetty hyasinttiruukkujen sammaliin; tuhkaa varisi Margaretin ruskean silkkihameen helmaan; tuhkaa oli torkkuvien koirien turkissa; tuhkaa uunin hiilisuojuksella; tuhkaa — uskotteko minua — huomasin jonkun verran myöskin poroastioissa.
Mutta palatkaamme henkivartijoihin. Kilvan he tarjoilivat Margaretille tulitikkuja ja savukkeita (»— kas tässä, maistahan minun kotelostani —» »Ei! Margaret ei koskekaan muihin kuin noihin voimakastuoksuisiin savukkeihin, joita hän ja Cynthia ostavat aavemaiselta, pieneltä kreikkalaiselta —»). He kiidättivät hänelle teetä ja leivoksia, viimeisen Starin ja hänen autoon unohtuneen kilpailuohjelmansa ja helmillä koristetun laukkunsa.
Kuka näistä nuorukaisista, jotka silminnähtävästi olivat orjamaisesti häneen kiintyneet, oli hänen suosikkinsa?
Sen aprikoiminen ja arvaileminen oli mielenkiintoista. Aikoiko hän rohkaista viimeisen Oddleyn kosiskelua? Hän ei ohut huomaavinaan Claudea sen enempää kuin jättiläiskokoista nukkea. Hänellä tuntuikin olevan enemmän puhuttavaa »Ericille», punatukkaiselle, kaunisääniselle, sieväsukkaiselle ylioppilaalle, jonka huulilla väikkyi »vakaana» hymy. Olikohan Eric saanut hänet haaveilemaan?
»Sinä lupasit minulle», moitti Eric. »Kymmenen päivää sitten lupasit lähteä tanssimaan tänä iltana. 'Embassyssa’—»
»No niin, minulta varmaankin unohtui kirjoittaa se muistiin. En muista muuta kuin sen, että lupasin Oddsille mennä hänen seurassaan pieneen teatteriin. Teidän on parasta taistella siitä keskenänne.»
Kas vain! Hän näytteli kuningatarta. Mutta minusta hän esiintyi kovin epäkuningattarellisesti. Siltä tuntui hänen aloittelijamainen, veltto asentonsa, joka näytti hänen selkänsä kumarana, rintansa onttona ja solisluiden päät niin korkeina, että niihin olisi voinut ripustaa hatun.
Hän oli ripustanut niiden ympärille hyvin kauniin, timanttisolkisen helminauhan. Lisäksi hänellä oli timanteilla koristettu hattuneula, rannekello helmistä jäykässä kapeassa, mustassa nauhassa ja pitkät platinaketjut, joissa riippui kilisevä kokoelma »helyjä», kuten hänen isänsä olisi sanonut. Siinä oli vihreä, neuriittinen epäjumalankuva, kultakehyksinen taskupeili, pieni kultainen Nildé-rasia, savukekotelo, lyijykynä ja neuriitista ja merenvahasta valmistetun putken suojaama huulipuikko.
Hän otti koneellisesti käteensä peilin; nyrpisti hiukan nenäänsä; tarttui huulipuikkoon ja alkoi piirtää kalpeata ylähuultaan helakan punaiseksi. »Mikä on hyvää lääkettä pisamille?» kysyi hän kärtyisesti. »Taaskin on tulossa inhoittava pisama juuri tuohon. En jaksa käsittää, mistä ne johtuvat, ymmärrätkö sinä, Violet?» (Kysymys oli osoitettu äidille.)
»En, sitä en ymmärrä, rakas… Minulla ei ollut niitä kukaan ollessani sinun ikäisesi, eikä niitä ole nytkään.»
»Ei tietysti, sinulla ei milloinkaan ole huolia. Sinun laita ei ole samanlainen kuin minun, Vi. Sinä et ollut kasvanut niin nopeasti», selitti Margaret, silmäillen äitiään arvostelevasti. »Sinulla ei ollut mitään tekemistä silloin, kun sinä olit nuori. Sinä et joka aamu herännyt niin perinpohjin herpaantuneena.»
»Herpaantuneena?» kertasi rouva Verity, äkkiä huolestui »Mitä tarkoitat, rakas?»
Autossa saapuneet nuoret ehättivät yhteen ääneen kummastelemaan; »Niinkö? Ettekö tiedä, mitä on herpaannus rouva Verity? Minua vaivaa herpaannuksen tunne joka aamu; eikö sinuakin, Odds?»
»Panen vetoa vaikka kuinka paljon, että olen herpaantuneempi kuin kukaan teistä. Olen herätessäni kuin kuollut», liioitteli nuori Oddley. »Ihan kuin kuollut. Kun kiusanhenkeni astuu sisälle, tuoden varhaisen teeni, kykenen hädin tuskin pidättymään sinkoamasta sitä vasten hänen kasvojaan. Juuri niin.»
»Tee ei haittaa, mutta jos vain mainitaankin jotakin syömisestä», valitti bulldogin isäntä.
»Minä virkoan henkiin», pisti väliin poika, joka teen asemasta joi konjakkia ja soodaa, »vasta kello yksi».
»Oletko hengissä jo kello yksi?» huudahti kalpea Adonis, jolla oli henkivartioston nauha. »Minä virkoan aikaisintaan puolikaksi. Kello kaksi alan kohota istumaan ja virvoitella heikkoa tajuntaani. Neljän aikaan tuntuu jo melkoista paremmalta. Kello kuusi alkaa päivän viettäminen. En jaksa käsittää, miten voidaan pysyä pystyssä ennen puolista. Minä puolestani muutun joka päivä yhä raukeammaksi kaikissa suhteissa.»
Se oli tietysti kerskailua, mutta tuskin kaunista.
Ja jos kamalan »raukea»-sanan merkitys on sama kuin sanojen »ei varsin virkeä», niin se, sen pahempi, ei ollut kokonaan harhaan osunut.
Koko tämä nuorten ihmisten ryhmä… Heitä oli vaikea nähdä silloin. Kun tee oli tuotu sisään, oli paksut verhot vedetty ikkunoiden eteen ja himmeiden, petunianpunaisten ja tummanhelakoiden kaihtimien verhoamat lamput sytytetty. Huoneessa vallitsi ruusuhohteinen hämärä, mutta minä olin tarkastellut henkivartiostoa päivänvalossa.
Ja ottakaa huomioon, että nämä sodanjälkeiset henkivartijat olivat pohjaltaan siivoja poikia (loordi Oddleykin oli »kiltti», vaikka hupakko). Ja kaikki he olivat myöskin hauskannäköisiä.
Kaikkien polvien naiset pitävät oman nuoruusaikansa miehiä miehisen kauneuden kulta-ajan edustajina. »Katsokaahan, kehoittavat iäkkäät tädit, »noita valokuvia! Sellaisia olivat Dick, Tom ja Harry nuorina miehinä, Margaretin henkivartijoiden ikäisinä. Eikö niistä näy — »
Ne ovat ryhmävalokuvia, jotka on otettu Sandhurstissä, Woolwichissa tai laivankannella, jalkapallojoukkueita, yhdeksännentoista vuosisadan kahdeksannen kymmenluvun tuuheaviiksisiä nuorukaisia tennistä pelaamassa, soutumiehistöjä Henleyn pitkissä, ennen sotaa käytetyissä veneissä. Katselemme niitä… ja pudistamme päätämme… Niin raskastekoisia, jykeviä, karvaisia. Ja kuinka kömpelösti, kuinka maalaismaisesti puettuja olivatkaan nuo nykyisin neljättä ja viidettä vuosikymmentään käyvät miehet, joilla silloin oli menossa toinen tai kolmas kymmenensä!
Nykyajan nuorukaiset ovat monessa suhteessa äärettömän paljon hauskemman näköisiä kuin edellisen polven nuoret, joihin Jack Verity kuului.
Osaksi se tietystikin johtunee heidän pukujensa suunnattomasti paremmin vaatettavasta kuosista. Mutta ruumis on muutakin kuin pelkkiä vaatteita. Heidän rakenteensa, ryhtinsä ja liikkeensä ovat miellyttävämmät. He ovat viehättävämpiä, taipuisempia, joustavampia. Heidän ruumiillisia harjoituksiaan on ohjattu paremmin kuin Sandowin oppilaiden kuningas Edwardin hallituskautena. Raskaat voimistelun välineet on hylätty. Nyt ei enää näe jykeviä, liian pullealihaisisia voimavartaloita (kuten isät ja sedät valittavat: »Nykyisin ei enää koskaan tapaa kunnollisen näköistä, hyvin muodostunutta nuorukaista. Naisia! Niiden kaltaisiksi he ovat muuttumassa.») He ovat kehittyneet sulavammiksi kuin yhdeksännentoista vuosisadan nuoret. He ovat vilkaskatseisempia ja (mielestäni) vilkasälyisempiä. Heidän kätensä, hiuksensa ja hampaansa saavat innokkaampaa, huolekkaampaa hoitoa.»
Mutta — eikö heidän terveytensä ole sallittu kärsiä muissa suhteissa?
Omituisen kalpeakasvoisia olivat nämä Violetin tyttären ympärillä hyörivät nuorukaiset! Kaupunkilaistuneita, sisälläolosta näivettyneitä siitä huolimatta, että he olivat juuri äsken saapuneet autolla maaseudulta (ohjaajina noudattaen tunnuslausetta: »Turvallisuudesta vähät!») Kellahtavan kalpeita kaikki tyyni. Ja heidän silmänsä — useimmilla oli turvonneiden luomien ympärillä väsynyt, jäykkä ilme, joka johtuu siitä, ettei nukuta kyllin monta tuntia vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä.
Tämän polven nuoret nukkuvat liian vähän. Kukapa heistä ajattelee makuullemenoa ennen kuin aamuhämärässä? He ovat liian vähän nukkuneet, lyöneet laimin kävelemisen. Kuka heistä menee iltapäivällä kävelylle sateeseen? (»Kävelylle? KÄVELYLLE? Mutta uusi Indian-autoni vie minut sinne kuudessa ja puolessa minuutissa, bzzzzupP!») He ovat kävelleet liian vähän, mutta tanssineet liian paljon. Ajelleet autolla liikaa… Pelanneet tennistä liiaksi. Liian paljon lämmitelleet takan ääressä. Viettäneet liiaksi aikaansa Ritzissä (ainakin tämä ryhmä oli)! Ja varmasti polttaneet liian paljon tupakkaa (yhtenään he sytyttivät savukkeen toisesta). Liian kiihtyneitä. Ahtoivat neljäänkolmatta tuntiin niin paljon puuhaa, että se olisi Jack Veritylle riittänyt kokonaiseksi kuukaudeksi, ja suunnittelivat uusia puuhia viikkomääriä etukäteen…
Joillakuilla näistä henkivartijoista oli epäilemättä ammatti. Muutamat heistä olivat liikealalla. Toiset palvelivat sotaväessä. Toisten taas oli luettava suorittaakseen tutkintonsa, jotka merkitsivät heidän elämänuransa alkua. Muutamilla taas oli varsinaista työtä. Tunnen nämä nykyiset nuoret. He työskentelevät ankarasti. Mutta — rutto periköön sen ajatuksen, että heidän pitäisi huvitella vähemmän kuin niiden, joilla et ole muuta tehtävää koko maailmassa kuin huvitteleminen! Ne, joiden täytyy tehdä työtä, elävät kaksinkertaisen paineen alaisina; siinä kaikki.
Mietin: »Olkoon menneeksi, jos he nauttivat siitä!» Pojat (mainiota ainesta, väärin käytettyä, mutta lujempaa kuin tytöt) nähtävästi nauttivat elämästään. Entä Margaret? Tyttö? Mitä hänestä tulisi moisessa mielettömässä riennossa?
Tuossa hän virui savukekotelo toisessa kädessä, Martini toisessa…
Silmäilin viehättäviä, väsyneitä, kalpeita pikku kasvoja.
Ymmärsin, minkä tähden hänen äitinsä näytti niin huolestuneelta.
Sfinksi ilmoitti: »Neiti Oddley.»