II
Vielä toinen hyinen tuulahdus: tyttöjä oli ainoastaan kaksi, kun taas nuoria miehiä oli kokonainen joukkue.
Toiset ajat, toiset suhteet.
Niihin aikoihin, jolloin Violet Verity joutui seuraelämään, oli Lontoossa kutsujen järjestäjättärien unelmana saada »tanssiaisiin enemmän miehiä kuin naisia». Aina liian paljon tyttöjä! (Muuan sukkela amerikkalainen leikinlaskija on esittänyt lyhyen puhelun, jonka tarkoituksena on kuvata englantilaista seuraelämää: Kuinka voit, Molly? Kuinka voit, Diana? Kuinka voit, Grace? Kuinka voit, Lily? Kuinka voit, Pam? Kuinka voit, Enid? MISSÄ ON VELJESI?) Tavallisesti oli rivittäin tanssittamattomia »seinäkukkasia». Mutta niin ei täällä. Ei nyt. Minkä tähden? Liiallista huolenpitoa. Tytöt eivät suostu lähtemään tanssiaisiin, jollei heillä ole tanssitoveria tai jolleivät he tiedä, että tanssittajia varataan. Toisaalta nuoret miehet häärivät soiton alkaessa samoin kuin mehiläiset taotun kattilan kilistessä. Otaksuttavasti he esivanhemmilta perityn vaiston nojalla päättelevät, että tyttöjä täytyy olla saatavissa yllin kyllin. Olkoonpa sen laita miten tahansa, nämä henkivartiostoon kuuluvat, perin edustavat nuoret tanssijat tyytyivät vuorotellen istumaan Margaretin ja Cynthian tanssiessa.
Margaretin äiti (joka ei ollut tanssinut pyörähdeltyään viimeisen valssin Jackin kanssa) huomautti hänen vieressään istuvalle ja vuoroaan odottelevalle herra Mountille: »Kovin ikävää, ettei morsiamenne voinut saapua! Hän olisi ollut yksi tyttö lisää!»
»Se on tuskin kohtelias tapa mainita naista seurueen jäsenenä, Violet!» pisti Tom-setä väliin vilkuttaen ilkamoivasti silmiään.
Tällöin kutsujemme emännän äiti punehtui niin, että se muistutti
Margaretin äkillistä, eloisaa, lapsellista punehtumista, ja herra
Mount jupisi jotakin kohteliasta siitä, että hänen morsiamensa toivoi
kohtaavansa rouva Verityn myöhemmin.
Nyt olin oivaltanut, minkä tähden herra Mount oli »erilainen».
Hänen nykyajan-kumppaninsa olisivat mahdollisesti olleet ymmällä, jollei heillä olisi ollut totuttua jazzisivistyksen taustaa. Mutta herra Mountin ei saattanut ajatella joutuvan ymmälle missään. Hänen soman tumman päänsä ja vaaleaveriset, älykkäät kasvonsa saattoi perin hyvin kuvitella mitä upeimman sotilaallisen juhlapuvun yhteydessä. Työssä kulunut ja tahrainen lämmittäjän asu olisi näyttänyt yhtä sopivalta hänen kookkaan, miellyttävän vartalonsa verhona. Kaikissa erilaisissa ammateissa ja oloissa, jotka kuvastuvat erilaisista pukimista, olisi Mount aina ollut »kotonaan».
Tarkkailin, kun hän tanssi (erikoisen hyvin) neiti Oddleyn kanssa. Hän muistutti niitä taiteellisia mustepiirroksia, joilla Denis Bradley koristaa ilmoituksiaan. Päivällispöydässä hän oli kyllin puhelias, vaikka hänen puheensa tekivätkin samanlaisen vaikutuksen kuin japanilaisen päivänvarjon kirjailut, joiden tarkoituksena on salata varjon kantajan silmien väriä. Naisten on usein tapana puhella sillä tavoin seuraelämässä. Miesten virallinen puhetapa, kun he eivät tahdo ilmaista ajatuksiaan, ei muistuta niin paljon somaa päivänvarjoa kuin tummaa, märkää sateenvarjoa, jonka kaaret pyrkivät pistämään toisten ihmisten silmiin. Mount ei ollut hajamielinen sillä tavoin, että olisi jättänyt sanojen tavuja lausumatta tai tuijottanut lasimaisin silmin eteensä, mikä osoittaa, että ihmisen koko olemus ruumista lukuunottamatta on kaukana, hyvin kaukana. Mutta, niin — hän pysytteli takalistolla.