III
Pian huomasin olevani tanssimassa prinssin kaksoisolennon, murheen jäytämän nuorukaisen, kanssa.
Nyt hän syytti nykyajan tyttöä vieläkin katkerammin.
»Kaikki heitä ikävystyttää», valitti hän. »Ikävystyneitä kotona. Ikävystyneitä ulkosalla. Alan vähitellen käsittää, minkätähden niin monet nuorukaiset pyrkivät» — tässä hän silminnähtävästi suoritti mielessään nopean laskelman ja lausui julki vastauksen — »itseään vanhempien naisten seuraan. Tytöt ihmettelevät sen syytä. Niinpä niin, sehän se on. Miehet tahtovat vieläkin, että nainen on nainen eikä pelkkä nukke, joka hieroo punaista vahaa huuliinsa ja jota kammottaa ajatus —»
»Mikä ajatus?»
»Että se taaskin hangataan pois, otaksuttavasti. Tiedättekö, ihan avoimesti puhuen, nämä tytöt ovat ruumiillisesti kylmiä. He ovat kylmiä kuin lampaanliha.»
»No, no, älkäähän toki!»
»Niin he ovat. He eivät ikimaailmassa kaipaa miestä muutoin kuin seurakseen. Tiedättekö, he kammoavat kihlautumista. Takertuvat johonkin mieheen saadakseen etuja. Se on ihan toivotonta», jatkui moittiminen. »Kaikessa on kysymys rahasta. Kaikessa. Jos he sattumoisin saavat käsiinsä jonkun siksi varakkaan, että heidän kannattaa mennä avioliittoon hänen kanssaan, niin he suorastaan jäätyvät häneen kiinni ikäänkuin vääjäämätön kuolema, vaikkapa hän olisikin surkea kuin syyhyinen rotta tai kyllin vanha ollakseen heidän isänsä. Mutta tulimmainen, miten he sittenkin kiemurtelevat — jollette loukkaannu siitä, että käytän asioista niiden oikeita nimityksiä — kuinka tyystin he torjuvat kaikki ajatukset lapsista! Ja niitähän äitini nuorena ollessaan kovin hartaasti toivoi, kuten luulen», lisäsi hän, ja hänen nuori äänensä laskeutui sanatulvan sävelestä kaihoisan hiljaiseksi. »Nämä tytöt — tiedättekö, mitä he sanovat lapsista? He sanovat: 'Jumala niistä varjelkoon!' Eikä siinä kyllin, vaan he tarkoittavat sitä. Eikö teidänkin mielestänne jotakin ole perinjuurisesti vinossa?»
Vastasin: »Sallikaahan minun kertoa teille eräästä tuntemastani tytöstä — sodanaikaisesta tytöstä. Hän ei ollut tätä viimeistä satoa, mutta silti koko lailla uudenaikainen. Hänkään ei tahtonut ajatellakaan lapsia. Hän sanoi minulle: 'Kuvittelehan, että pitäisi kestää sellaista! Sellaiset kammottavat kuukaudet! Luopua kaikesta — tanssista, ratsastuksesta, seurustelusta; menettää vartalonsa muoto, ei koskaan kyetä pukemaan yllensä säädyllistä leninkiä, näyttää liian — liian sanoinkuvaamattomalta! Ja kaiken sen jälkeen, kaiken sen kruunuksi saada — mitä? — ei helminauhaa (kuten se ansaitsisi), ei timanttikorua, ei edes kilpikonnankuorista valmistettua pukeutumisrasiaa! Ei! Vaan saada siivoton, parkuva, märkä, inhoittava lapsi! Vain se.’»
(Toiset ajat, toiset puheenaiheet, totisesti.)
»Juuri niin», ehätti väärä Walesin prinssi vakuuttamaan, »juuri sitä minäkin tarkoitin. Kaikki samanlaisia nämä nykyajan tytöt. Vailla kaikkia naisille sopivia vaistoja. Mihin he päätyvät?»
»Se tyttö, josta puhuin», kerroin hänelle tanssin juuri päättyessä, »vietti hilpeät häät ja sai kaksi lasta. Ne olivat komeita pikku poikia. Hän on sieluineen kiintynyt niihin. Teidän sijassanne en olisi niin kovin huolissani nykyajan tyttöjen vaistoista!» Yhtäkaikki en ollut erikoisen varma siitä, että tämän tyttöystäväni tarina toistuisi Margaret Verityyn nähden.
Tuolla hän tanssi foxtrottia yllään nykyaikainen muunnos tuon egyptiläisen keimailijattaren hepenistä, jonka kauneuteen aika ei pystynyt ja jota tavat eivät jaksaneet tehdä vanhanaikaiseksi… Mikä asu olisi voinut näyttää vähemmän sopivalta tälle lakastuvalle lapselle?
Silmäilin hänen sfinksiä jäljittelevää päätään muiden päitten välitse tanssijoiden kiertäessä ohitseni hehkuvien lamppujen himmennetyssä valossa. Silmäilin hänen kasvojaan. Ne olivat ilmeettömät kuin naamari ja ikäänkuin maalatut! Mutta niiden teennäisyys ei ollut pahin seikka. Tahmea huulipuna, paksu ihojauhe-kerros, kulmakarvojen mustat maalikokkareet ja hyasintinsininen voide silmäluomissa olisivat niin nuorella tytöllä saattaneet näyttää sukkelalta naamiolta, jos ne olisivat koristaneet pyöreäposkisia, silkkihipiäisiä ja iloisia kasvoja. Mutta maalauksesta ja kaunistavasta valaistuksesta huolimatta näkyi, että Margaretin piirteet olivat vääntyneet, kellertävät ja jännittyneet. Ja, mikä pahempi, hän oli ikävystynyt. Huvitusten tavoitteluako? Se tavoittelu oli kylläkin paikallaan, mutta mikä huvitus tekisi hänet hilpeäksi? Missä hänelle sopiva pursuava iloisuus? Kun hän kerran tanssi ohitseni, kuului hänen naurunsa soiton seasta. Se kimeä hilpeyden tuulahdus ei kuvastunut hänen silmistään. Ärtyneinä hänen pienet, soikeat kasvonsa vilahtivat milloin minkin ihailijan olkapään takaa, milloin Clauden, milloin Ericin, Pisaraan, Tyngän, Prinssin… ihailijoiden, joista yhden tai useamman tai kaikkien seurassa tämä tyttö vietti aikansa päivät pääksytysten ilman vanhemman valvontaa!
Toiset ajat, toisenlainen valvonta.