II
Kuten kaikki muut lapset oli myöskin sussexilaisessa huvilassa kasvanut pieni Margaret Verity vaalinut omaa haavettaan, armasta, salaista saartaan. Oi, kuinka ihastuttava se oli hänestä ollut! (Meidän kaikkien saaret ovat ihastuttavia meistä itsestämme; ne on ahdettu täyteen aarteita, niissä on eloisia seikkailuja, salaperäisiä unelmia, ne ovat armaan herttaisia, sillä siellä on kumppaninamme hän, aina sen mukaan, mitä sydämemme halaa.) Margaretin haaveksivien silmien eteen avautui tämä kuva nyt todellisena.
Niin, siellä oli sineä, kultaa ja vihreätä lehvistöä, kuten hän oli nähnyt tuhansissa unelmissaan ja haaveissaan. Huikaistuneena, sekavana ja unohtaen itsensä hän katseli kirkasta maisemaa. Hänestä tuntui samanlaiselta kuin saattaisi kuvitella sieluista tuntuneen Kharonin laskettua heidät maihin Lethe-virran toiselle rannalle. Mutta kun Margaret liikahti, puristi kätensä nyrkkiin ja ojensi raajojaan, huomasi hän olevansa elävä ja virkeä, vaikkakin hiukan jäykkä. Hänen ympärilleen oli kierretty miehen päällystakki, tummansininen, paksu ja varustettu lämpimällä turkisvuorilla. Se oli vedetty hänen kaulaansa saakka. Työnnettyään sen syrjään hän näki, kuinka tavaton hänen pukunsa oli.
Hänen valkeata, nelistävistä apinoista sommitetulla reunuksella varustettua leninkiään peitti merimiesten käyttämä, paksu, sininen, karheakudoksinen villanuttu, joka oli kovin väljä hänelle ja jonka rinnassa oli joitakuita tulipunaisia juovia. Sen alla kilisi hänen helynippunsa. Hän nosti kättään; helmet olivat vielä hänen kaulassaan ja pieni platinakello hänen ranteessaan. Kello oli seisahtunut kahdentoista kohdalle — minä yönä tai minä päivänä, kukapa sen tiesi?
Villanutun lisäksi Margaretin yllä oli lyhyt, karkea, ruskea, tweedkankainen hame. Sitä hän ei ollut nähnyt koskaan ennen. Tweedisen helman ja sen alta pilkottavan valkean trikookudoksen alapuolella oli pari paksuja, villaisia golfsukkia (hänen äitinsäkö?). Ne päättyivät kummallisimpiin jalkineihin, jotka milloinkaan olivat verhonneet tytön kohtalaisen isoja, mutta siromuotoisia jalkoja — kumisiin saappaisiin, jollaisia merimiehet käyttävät.
Katsellen asuaan hämmästyneenä Margaret nousi pystyyn.
Taaskin hän silmäili ympärilleen; veteen saakka ulottuvat kalliot olivat ruusuisen punaisia kuin devoninen maaperä. Niiden seinämät rajoittivat pientä poukamaa. Kävellen vieläkin jäykästi hän katseli vankkaa, viettävää, vaaleata hiekkatannerta, jossa kimalteli auringonpaisteessa välkkyviä, pieniä näkinkengänsirpaleita. Nousuveden raja oli samanlainen kuin kaikilla rannoilla, missä se vain näkyy; siinä oli tavanmukainen reunus simpukankuorista, joiden seassa oli tummaa aaltojen työntämää meriruohoa, ajopuita, merisiilinkappaleita, vaaleita korsia ja tietystikin jonkun merilinnun hento, vaalennut luuranko, jossa eli vielä kiinni joitakuita märkiä höyheniä. Vain puolen askeleen päässä keinui rannalla valkeata vaahtoa. Margaretin takana kohosi toinen ruusunhohteinen kallioseinämä riemuisen kirkasta taivasta kohti, jossa leijaili kirkuvia lokkeja. Hän huomasi nukkuneensa tässä seinämässä olevassa onkalossa, joka oli varjostanut hänen päätään silloinkin, kun aurinko, hiipien lämmittämään hänen kasvojaan, oli luonut puolikuunmuotoisen sinertävän varjon kullankellertävän vaalealle hiekalle.
»Minun saareni! Vai joku muu saariko?» jupisi Margaret ymmällä.
»Hyvä Jumala, millaista täällä on!» kuten Miranda oli lausunut eräälle toiselle saarelle joutuneesta haaksirikkoisesta.
Vasta myöhemmin hän huomasi matkatavarat, jotka olivat pelastuneet samalle rannalle — minun pahvilaatikkoni, jota hän oli potkinut purren kajutassa ja joka sisälsi mitä alkeellisimpia, välttämättömiä tarve-esineitä. Hän liikkui sinne tänne. Kuten tavallisesti matkustajista, jotka ovat äskettäin nousseet maihin merellä olleesta laivasta, tuntui hänestäkin maa hiukan huojuvan ja keinuvan. Mutta se oli maata, siunatun vankkaa. Autuaallisen lämpöisenä tunkeutui päivänpaiste Margaretin villanutun ja leningin lävitse suoraan hänen virkistyneihin ytimiinsä.
Hänessä alkoi nyt herätä kaksi tunnetta — hänen oli hyvin nälkä ja hän oli yksin.
Hän mietti: »Missä ovat — missä ovat kaikki muut? Missä muut ihmiset ovat?