II
Herättyään hän ei luonnollisestikaan kyennyt liikkumaan. Hänen jäsenensä ja kaikki lihaksensa olivat jäykät ja hellät, ja niitä pakotti ankarasti eilisten, äkillisten, vaativien ponnistusten jälkeen.
Ajatelkaahan, miltä teistä tuntuu juostuanne ensimmäisen päivän metsässä ajokoirien jälessä, oltuanne mukana ensimmäisessä hockeyottelussanne maattuanne sitä ennen influensassa, uituanne ensimmäisen kerran kesällä, kun ette ole olleet vedessä koko talvena, kokeiltuanne ensimmäisen kerran outoja, erikoisen pontevia liikkeitä! Kun ajattelette kaikkea sitä kymmenkertaisena, saatte perin hämärän aavistuksen siitä, miltä tuntui Margaretista — lapsi-poloisesta.
Juuri kun hän oivalsi, kuinka tuskallisen vaikea hänen tilansa oli, kuuli hän ääniä viereiseltä lahdekkeelta, askelten narskahtelua simpukankuoria vasten, hiljaista vihellystä ja Mountin äänen, kun hän hyräili kappaletta vanhasta »Botany Bay» -laulusta:
»Ja kapteeni ja laivaväki ja luokkamatkustajat näki, kuinka me vangit kärsittiin.»
»Raiskis!» Oksa lennähti läjään. Sitten kuului;
»Oletteko valveilla, neiti Verity?»
»Kyllä», huusi tyttö vastaan.
»Saanko tuoda teille aamiaista?»
»Olkaa hyvä!» Sen sanottuaan Margaret säpsähti kivusta.
»Sepä hyvä. Tulen nyt.»
Hän tuli; hän tuntui taivaan lähettämältä.
Sanoinkuvaamattoman lohduttavana ja ystävällisenä hän auttoi Margaretia — tuota hyvin helläjäsenistä, sairasta lapsosta, kun hän reutoutui kallioisesta suojastaan täyteen auringonpaisteeseen.
Sillä sen enempiä lääkkeitä ei lapsi-poloiselle ollut tarjolla tällä asumattomalla rannalla. Täällä ei ollut voiteita ei haude- eikä puhdistusnesteitä, ei Pondin ekstraktia eikä parantavaa noitapähkinää. Vain uudistavaa unta, rauhaa, päivänpaistetta ja ilmaa, jotka virkistävät ja elähyttävät ja ovat ravintoa — parempaakin kuin ravinto.
Ruokaa Mount hänelle kuitenkin toi. Tarjottimen tapaisella, litteällä kivellä, jolla oli lisäksi puisia vehkeitä, vieläkin pikemmin polttopuun kuin haarukan näköisiä, hän tarjosi tytölle aamiaista esihistoriallisten tapaan. Ja ojensipa hän vielä pari appelsiiniakin.
»Appelsiinejä!» huudahti Margaret ylen riemastuneena nähdessään kullankellertäviä antimia, joiden arvon sivistysolot ovat tehneet mitättömäksi. »Kasvaako appelsiinejä tällä saarella?»
»Hm — nähtävästi vähän. Löysin nämä kaksi. Älkää liikkuko. Pysykää hiljaa!» (Sillä taaskin tyttö oli vavahtanut yrittäessään nousta istumaan.) »Minä kuorin ne teille.»
Hän palveli Margaretia ikäänkuin tämä olisi tosiaankin ollut pikku lapsi ja hän synnynnäinen eikä koulutettu, äidillinen hoitaja. Hänen huolenpitonsa, liikkeensä, ison koiran tapainen lempeytensä ja huomaavaisuutensa vaikuttivat tähän tyttöön ikäänkuin hän ei olisi sitä ennen aavistanutkaan, miltä tuntuu palveltuna oleminen.
Vilpittömästi Margaret ajatteli: »Jos minulla olisi ollut veli niin juuri tällainen hän olisi ollut.»