I
Tyttö piti päänsä uljaasti pystyssä vastatessaan, ettei häntä mikään vaivannut ja että hän hieman levähdettyään jaksaisi alkaa uudelleen.
Mutta sitten hänen päänsä nuokahti. Koko hänen nuorekas vartalonsa vaipui hietikkoon kuin Mountin äsken katkaisemat oksat. Hän tuskin tiesi, mitä tapahtui, vain tuntien vankan, lämpöisen, paidanhihan peittämän käsivarren kiertyvän ympärilleen. Oli niin viihtyisän turvallista, kun hän tunsi ihmisruumiin lämpimän kosketuksen matalasointuisen äänen rauhallisesti lausuessa: »Ei mitään hätää. Teidän työnne on lopussa, neiti Verity. Nyt vien teidät luolaanne. Lähdetään —»
Hän vei tytön kalliosolan läpi poukamalle, jossa hän oli avannut silmänsä ikuisuudelta tuntuvaa kokemusjaksoa aikaisemmin. Taaskin oli Margaret menettänyt koko ajantajuntansa. Hän olisi heti paikalla voinut vaipua uneen kävellessään niitä muutamia askelia. Hänen silmänsä painuivat umpeen; hänen oli väkisin aukaistava ne jälleen, suunnattava ne Mountih kasvoihin…
Hän oli juuri parhaiksi hereillä nähdäkseen miehen hymyilevän (rohkaisevasti, hellästi) heidän saapuessaan luolaan.
»Istukaa hetkinen!» Mount polvistui ja kaivoi hiekkaan pienen kuopan. Margaret ei vielä silloin käsittänyt, että se oli leirielämään tottuneiden käyttämä lonkansija. Silmäluomiensa pyrkiessä ummistumaan hän tarkkaili Mountia. Persikan- ja ambrankirjava auringonlasku loi hiekkaan loistavan hohteen ja muutti nuoren miehen hartioita ja selkää peittävän paidan tavallisesti valkean värin mitä pehmeimmän ruusunkarvaiseksi.
»Teillä sietäisi olla takki yllänne», mutisi Margaret. »Teidän pitäisi vetää yllenne se autovaippa —»
Se kuulosti tavalliselta huomautukselta. Mahdollisesti se tuntui sellaiselta Mountistakin. Mutta se oli käänteen merkki, koska tyttö nyt ensi kerran Sussexista lähdettyään ajatteli ensiksi jonkun toisen mukavuutta.
»Minulla ei ole hätääkään. Minulla on lämmin takki. Niin, ihan totta. Minulla on. Nukun se ylläni. Eikä täällä ole missään nimessä kylmä, ei yölläkään. On ikäänkuin kaitselmuksen huolenpitoa, eikö olekin, tällainen sää? Ja nyt käärin teidät kuin pikku lapsen —»
Hän puhui kuten mies haastellessaan sairaalle pienokaiselle. Jotkut miehet ovat yhtä helliä pienoisille lapsille ja kivuloisille naisille kuin toiset mielieläimilleen.
»— Kuin pikku lapsen tähän. Muuten, neiti Verity, ettekö sattumalta viime yönä tunnustellut vaippani taskuja?»
»Oliko se siis teidän vaippanne?»
»Ettekö tunnustellut sen taskuja? Vai ette? No niin, katsokaa tätä!»
Kädessään (joka oli viheriänä puiden homeesta ja mustana savusta) hän ojensi siniseen paperiin kiedottua kääröä.
»Suklaata?» Oli luonnollista, että lapsi-poloinen (Mountin ajatuksista oli sillä hetkellä häipynyt »lemmon tyttö») oli taaskin nälissään. »Suklaata!»
»Ja joitakuita vesikorppuja.»
»Armias taivas, niinkö?» huudahti Margaret ahneen kiihkeästi. »Minä luulin — luulin meidän, kuten monien ihmisten, saavan tyytyä säännöstelyyn, syömään vain yhden aterian päivässä.»
»Sitä ajattelemme myöhemmin. Mutta tänä iltana saamme pienen illallisen.»
Nauttien yhdessä illallisekseen kumpikin sata grammaa makeata suklaata, vesikorppuja ja lähdevettä, jota Mount toi Margaretille osterinkuoressa, nämä uurastajat saivat huutavan nälkänsä ainakin osittain tyydytetyksi. Sitten Mount kiersi tytön ympäri turkisvuorisen autovaipan, joka oli paksumpi kuin peitehuopa.
»Älkää nousko liikkeelle ennen kuin huomenaamulla! Niin, pelkäänpä, ettette kykenekään. Minä valmistan forellit aamiaiseksi. (Ensin tietenkin pyydystän ne.) Te nukutte. Pysytte pitkänänne, kunnes jäykät jäsenenne vertyvät. Pelkään lihastenne tulevan pahasti helliksi», varoitti mies äänessään äskeinen, uusi, hellä sointu.
Mutta mielessään hän oli kiukkuinen. »Jos tämä säälittävä lapsi olisi poika, niin voisin hoitaa häntä — hangata ja hieroa häntä aika tavalla… Kirotun ilkeätä!… Hornamaista. Tämän enempää en otaksuttavasti voi hänen hyväkseen tehdä… mutta, laupias Luoja!»
»En taida enää voida auttaa teitä millään tavoin?»
»Kiitoksia hyvin paljon, herra Mount —»
»Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!»
Ennen kuin simpukankuoria murskaavien askelten ääni oli häipynyt, oli
Margaret taaskin unohtanut väsymyksen.
Mitäpä siitä, että hän viimeöisen haaksirikon jälkeen oli nukkunut niin monta tuntia sikeästi kuin tukki. Taaskin hän nukkui samalla tavoin. Hänen nukkuessaan häipyi auringonlaskun viimeinen rusko, saaren verhosi pimeys, ja sametinpehmeä, tähtikirkas yö teki tarumaan entistäkin taikamaisemmaksi. Tunnin toisensa jälkeen Margaret uinui tähtien alla vaipuneena tiedottomuuden tilaan, jota vain kerran häiritsi epäselvä uni. Hämärästi kohosivat jostakin syvyydestä hänen näkyviinsä nuoren Oddleyn suipot, murheelliset kasvot. Margaret pani merkille, että hänellä oli tumma tukka albinohiustensa asemasta, ja että hän yritti suudella Margaretia, jolloin hän oli sanovinaan: »Ei, älä tee sitä, Odds. Pidä sensijaan minua kädestä! Kuten venheessä… En pahastu, jos pitelet kättäni…» Taas laskeutui tiedottomuuden musta vaippa hänen ympärilleen… Hän nukkui.