III
Hänen aikaisemmin kuvittelemallaan troopillisella saarella oli pimeys aina verhonnut maanpinnan yhtä nopeasti kuin näyttämön esirippu piilottaa auringon valaisemat ryhmät kolmannen näytöksen päätyttyä. Mutta niin ei täällä. Täällä oli aina ollut hämärä aika. Hämärä tuli nytkin.
Se oli tuoksuva, viileä, leppeä, ruusuinen sinipunerva. Iltataivaalla välkkyi Venus valkeana. Muut tähdet lähettivät sille tuikkivia tervehdyksiään. Pian kiipesi kuin laaja, pyöreä, punertavan kermanvärinen kehrä verkkaisesti näkyviin oikealla kädellä kohoavan kallion takaa. Joka hetki muuttui öinen väritys rikkaammaksi, värähteleväksi. Nuotio hohti punertavana, miehen ja tytön hahmojen taustana; sen valo heijastui oikullisesti heidän hampaistaan ja silmänvalkuaisistaan; se pani helmet kimaltelemaan Margaretin kaulalla, kultaiset kellonperät Mountin vyöllä. Kauempana oli kaikki kiedottu pimeyteen, salaperäiseen, äärettömään…
Jotkut ihmiset olisivat saattaneet sanoa: »Se näytti näyttämömaisemalta.»… Tuho periköön niin ontuvan vertauksen! Sillä tällaista näkyä koetetaan näyttämöllä alituisesti saada aikaan (mutta ei koskaan saada).
Kun puhutaan suu puhtaaksi, milloin ovat tasaiset palkit voineet harhauttavasti kuvata maaäidin aaltoilevaa rintaa?
Miten voitaisiin näyttämölle saada eloisaa, hymyilevää valoa, kasteenkosteata hämärää? Miten voisi merituulahdus puhaltaa näyttämöohjaajan pöydältä? Millaisilla näyttämövälineillä voitaisiin kuvata luonnon kohinaa ja rytmillistä huolintaa niille, jotka tuntevat luontoa? Kun taide on pannut parhaansa, antanut osuvimpansa, jää näyttämöstä aina samanlainen vaikutelma kuin valaistuista laatikoista, joissa lasten pahvinuket pannaan sätkyttelemään vetämällä niitä kömpelösti sovitetuilla langoilla.
Mutta täällä oli Omarin villi luonto — Omarin ja hänen kaikkien miljoonien veljiensä, jotka ovat koskaan tunteneet kaihoa —
»Ja sinä —»