IV

»Aiotteko laulaa?» tiedusti Margaret.

Sillä Mount oli ottanut kotelosta harmillisen soittokoneen, villien ja maailmallisesti viisaiden silmätikun.

»Haluan vain koettaa, onko tämä vietävän vehje vireessä», vastasi Mount — lyhyemmin kuin itse huomasikaan.

(Paljoa myöhemmin hän kysyi Margaretilta: »Mitä tarkoititte saneessanne, että olin 'petomainen’? Olin olevinani teille niin kovin kiltti.»)

Hän näppäili ukulelen kieliä. Niiden puolittain inhimillinen värinä levisi taivaalliselta tuoksuavaan ilmaan.

»Se tuntuu olevan kunnossa», virkkoi Mount, soitellen.

Margaret selvitti kurkkuaan. »Laulakaa! Laulattehan?»

»Niinpä niin. En ole oikeastaan perehtynyt tähän vehkeeseen… Juurihan sen löysin… Tahdotteko polttaa noita kaitselmuksen lahjoittamia savukkeita?»

Omaksi ja Mountin kummastukseksi Margaret ei tahtonut polttaa.

Tänä iltana hänestä tuntui kuin hän olisi taaskin ollut »pelkkiä hermoja», mutta polttamisen hän ei uskonut nyt rauhoittavan niitä. Hill-kadun varrella hän oli ollut pinttynyt ja kiihkeä tuoksusavukkeiden polttaja — mihin hän oli tottunut huoneensa ummehtuneessa ilmassa. Täällä se tapa oli jäänyt pois, samoin kuin monet muutkin tottumukset — venyttelevä puhetapa, cocktailin himo, suupielien laskeminen alaspäin, vaistomainen huulipuikon käyttö, kaikki sellainen, mikä ei ollut synnynnäistä terveessä tytössä. Miehen poltellessa tupakkaa ja soitellessa hän istui matalalla kivellään ja lisäili nuotioon oksankappaleita.

Eikö Mount aikonut puhua hänelle koko iltana?

Vihdoin kuului kielien pehmeän helkynnän seasta miehen ääni: »Ettekö te osaa laulaa jotakin, neiti Verity?»

Margaret pudisti lyhyttukkaista päätään. »Mutta mielelläni kuuntelen —»

Huvilassa oli Jack Verity usein laulanut, ja hänen pieni tyttärensä (joka polvenkorkuisena oli seurannut häntä pukeutumishuoneen parranajopeilin luota höyläpenkin luokse tai aittaan) oli kuunnellut heltyneenä tai ihastuneena.

»— Isäni lauloi niin kauniisti. Ne olivat kaikki vanhanaikaisia lauluja, joita en usko kenenkään kuulleen paitsi äitiäni ja minua! Mielilauluni oli — niin, tietysti pois muodista… 'Vanha kentyckilainen koti' —»

»Mutta kyllähän minä sen osaan.»

Hän näppäili kieliä hiljaa. Hänellä oli herkkätuntoiset sormet, jotka osasivat houkutella kala-paran otteeseensa ja puristua naisenkäden hermoihin niin, ettei nainen ikinä unohtanut niiden kosketusta! Niillä sormillaan hän houkutteli alkusoiton sielun kuuluville. Sitten hän alkoi laulaa miellyttävän, himmeän soiton säestämänä. Hänen äänensä oli sametinpehmeä baryton, kouluttamaton, erehtymätön; se tapasi täsmälleen jokaisen nuotin, osui jokaisen sellaisen kuulijan heltyneisiin hermoihin, jolla on kuuleva korva.

»Nyt nuoret ne palkeilla leikkiä lyö, ilo hilpeä ilmoille raikuu. Kova aika saapuu, ja edessä on työ, ja kaihoten laulumme kaikuu.»

Hänen obligatonaan olivat pienet laineet, joiden ääni oli kuin silkin kahinaa, nuotiotulen hiljainen lepatus…

Ei millään sanoilla voi kuvata äänen kauneutta; sitä on mahdoton selostaa. Se välähtää ohitse nopeasti kuin valo, jota ei millään valokuvvauskoneella, ei millään väreillä voida jäljentää. Se on samanlainen kuin hetken kauneus, jolle emme lakkaa huutamasta: »Oi, viivy! Olet niin ihana.» Eikä siihen huutoon saada muuta vastausta kuin ihanuuden katoaminen.

Hyvin hiljaa nuori Mount lauloi:

»Älä itke, neitonen, anna murheen mennä, kaikuessa hontelon aatoksissa lennä kotirattoon rauhaisaan Kentuckyssä asumaan.»

Äänien ja soittimenkielien tenhovoima saaren yössä!… Yhä kuului laineiden kohinaa, liekkien lepatusta, nukkuvan maan kohdalla henkivän tuulen huokailua.