III
Mount virkkoi jäykästi: »Ihan äsken arvelitte, ettette ole liian väsynyt.»
Uljaasti Margaret selitti, ettei hän ollut lainkaan väsynyt. »Minä vain ajattelin — entä jos uisimme vielä yhtenä aamuna? Emmekö voisi viipyä vielä yhtä päivää?»
»Se ei taida käydä päinsä.» Niin sanoen Mount ponnahti pystyyn. (Olla täällä tuon tytön kanssa kahden kesken vielä kokonainen päivä! Viime yön jälkeen! Se ei vedellyt.)
»Jollette siis ole väsynyt, niin lähdemme.»
»En ole, lähdetään heti.» (Merimiehen tytär… Ei saa näyttää, kuinka hirveästi se koskee… On käyttäydyttävä merimiehentyttären lailla.) »Käväisen vain luolassani, herra Mount, ottamassa tavarani. Se kuulostaa matkatavaroilta. Siellähän ei tietenkään ole muuta kuin ketjuni ja helyni ja teidän autovaippanne, jonka lainasitte minulle ja joka minulla on ollut koko tämän ajan. Noudan sen.»
Hän kääntyi kalliosolaan, jonka kautta hän oli tullut ensimmäisenä aamuna, tavaten Mountin äsken viritetyn nuotion ääressä.
Kaikki muistutti hänelle… jokainen kivi, jokainen kallionkieleke, kaikki niillä kasvavat pensaat, villistä rosmariinista. Rosmariinista, muistokukkasesta. Voisiko Margaret ikinä unohtaa? Ei toivoakaan, hän mietti, astellessaan poispäin.
Mount astahti hänen jälkeensä. »Oi, älkää vaivautuko!» Hänen äänensä oli niin hillitty, että se soinnahti ikävystyneeltä. »Sallikaa minun noutaa vaippa puolestanne, neiti Verity!»
»Oi ei; kyllä minä sen tuon, herra Mount.»
Siinä kaikki ennen räjähdystä… He eivät olleet virkkaneet mitään muuta, nämä kaksi, eivät kerrassaan mitään muuta. Margaret vain kääntyi puhuessaan katsomaan Mountia. Hän vain huomasi miehen olevan lähempänä kuin oli luullut. Heidän silmänsä — miehen sininen ja tytön herttainen, harmaa, laajasisältöinen katse! Heidän silmänsä sattuivat vastakkain — sattuivat, empivät, sulkeutuivat.
Seuraavalla hetkellä oli tämän kaiken heidän teeskentelynsä, varomisensa, »käyttäytymisensä» loppunäytös.
Räjähdys!
Sillä seuraavat sanansa mies lausui äänellä, jota tyttö ei ollut vielä kuullut.
Käheästi häneltä pääsi: »Oi! Se ei hyödytä mitään —»
Nopeasti hänen kätensä puristuivat Margaretin olkavarsien ympärille. Häneltä pääsi lyhyt, hurja naurahdus. »Hyödytöntä, Margaret. Tiedäthän sen? Rakas, etkö tiedäkin?»
Margaret, jonka ympärillä koko maailma tuntui pyörivän, tiesi. Hän ei edes muodon vuoksikaan ähkäissyt: »Mikä ei hyödytä.» Hän vain odotti korallinruusuisena ja hiljaa ikäänkuin hänen viehkeät tytönkasvonsa olisivat muuttuneet korallinruusuiseksi, hiljaiseksi kiveksi hänen käsivarsiaan puristavien käsien kosketuksesta. Miehen syvälle uppoava katse tuntui melkein kosketukselta. Sitä katsetta tyttö ei karttanut, vaan päinvastoin vastasi siihen. Hän seisoi käsien ja katseen pidättämänä, ja koko hänen nuori olemuksensa keskittyi rukoukseen, ettei häntä koskaan päästettäisi irti.
»Tahdotko minut? Tuletko puolisokseni, tuletko? Heti ensimmäisessä sopivassa paikassa? Ensimmäisessä tilaisuudessa?»
Margaretin ainoana vastauksena oli vakaasti, värähtämättä häneen summattujen silmien laajeneminen.
»Teethän sen? Sinun on se tehtävä, Margaret! Teethän?»
Tyttö ajatteli, että jos hän ei vastaisi, pitäisi miehen, rakastettavan, ihailtavan, vieläkin rukoilla. Mutta hänen äänensä ei totellut hänen tahtoaan; se lausui: »Kerroit pelkääväsi.»
»Mitä —?»
»Viime yönä… kerroit pelkääväsi — sitä.»
»Mitä? Oi! Niin. Kerroin. Haa! Eipä ihmekään! Niin. Olen varmasti aina mielipuolisesti pelännyt, etten löytäisi sinua. Rakas, armas! Minun, minun, minun! Nyt minulla on. Eikö olekin? Puhu minulle!»
Hän pakotti itsensä unohtamaan hetkeksi, pysymään ihan hiljaa. Hänen rinnassaan riehui riemun myrsky, tämän tytön, joka oli pelännyt myrskyä. Viinit, musiikki, loisto, tuhatvärinen ilo eivät olleet jaksaneet lämmittää häntä, herättää häntä uinailustaan. Nyt hän oli valveutunut, valpas ottamaan vastaan hurmauksen, seisoi miehen käsien pitelemänä ja koki tänä hetkisenä kaiken sen, mitä kuolevaiset etsivät viinistä, musiikista, väreistä, tuoksuista, loistosta ja kiihoituksista. Usein he etsivät hukkaan. Sillä koska ihmisten riemuista voidaan ansaita rahaa, tarjotaan kuumeisen kiihkeästi valenautintoja. Kaupunkielämämme on täynnänsä valeriemua… taidokkaalla koneistolla koetetaan korvata riemun heräämistä, nousua, pursuamista. Mutta se ei käy päinsä. Väsyneenä, ahnaana, epätoivoisena (jollainen Margaret oli ollut) tarttui nuori ihminen näihin harhakuviin, ja koska valheelliseen ei sisälly hurmaannusta, uskoo hän, että sitä ei ole koko elämässä…
Elämän alkuvoimaisimman onnentunteen värisyttämällä Margaret (joka ennen oli aprikoinut, oliko rakkaus »niin huvittavaa» kuin »kirjalörpöttelyissä» uskoteltiin) seisoi nyt, ja hänen olemuksensa jokainen säie vastasi rakastetun sormien kosketukseen, hänen katseensa syvään hyväilyyn, hänen voimakasta liikutusta uhkuvan äänensä värinään, kun hän puheli, löytäen vain mitä jokapäiväisimpiä sanoja kuten nelikymmenvuotias rakastunut.
»Puhu minulle! Etkö voi? Sano se, ennen kuin lähdemme täältä!… Niin, ymmärräthän, meidän on lähdettävä heti. Meidän on mentävä. Meidän täytyy. Se on kirotun häpeällistä. Mutta meidän täytyy. Heti. Mutta ethän ikinä poistu luotani? Olethan nauttinut täälläolosta? Minä olen. Ethän koskaan jätä minua tämän jälkeen?» Hän hellitti irti tytön käsivarret, kiersi kätensä hänen ympärilleen, veti häntä lähemmäksi ja painoi hänet rintaansa vasten, kuten hän oli ollut edellisenä yönä (mutta kuinka toisella tavoin!) Hän kuiski Margaretin korvaan, hokien samaa (mutta kuinka eri tavalla!) kuin luolassakin. »Ei se hyödytä. Sitä ei voi vastustaa. Armaani! Tyttöni! En aikonut hiiskua sinulle sanaakaan, ennen kuin olisit omaistesi parissa… Olen pahoillani, mutta en mahda sille mitään. En mahda.»
Margaretin raottuneiden huulien välistä pääsi silloin hiljaisena huokauksena: »Oi!… Tahtoisinko minä sinun mahtavan?… En minäkään mahda.»
»Tahtoisitkos? Sano, tahtoisitkos?»
»En!»
Tämän tunnustuksen mies imi — niin janoisen ahnaasti — hänen pehmeällä suultaan. Hän suuteli silkinsileitä, punehtuneita poskia, huulia, raikkaita kuin suolainen tuulahdus. Hänen mieleensäkään ei johtunut, kuinka kylmäkiskoisesti hän kerran oli keskustellut juuri tämän saman tilanteen mahdollisuudesta… (»Niin ei käy. Luette jaksoromaaneja!… Niin ei käy tosielämässä… Ikävä, että särjen haaveenne!») Suudelmien väliin hän sopersi hyväilynimiä ikäänkuin pelkoa ei olisi milloinkaan ollut eikä hän koskaan ajatellut pitää elämää tyynenä. Hän nosti Margaretin leukaa ja suuteli sen hienoa alustaa, painoi vieläkin lämpöisempiä suudelmia ylväälle, nuorekkaalle kaulalle, jota reunusti karkeakudoksinen villapaita, samalla kun paidan rinnassa olevat punaiset kirjaimet, Sweetheart II, kohosivat ja laskivat kuten poiju valkovaahtoisilla aalloilla. »Oi, helmeni —!»
Samassa hänen armaansa teki ensimmäisen epäävän eleensä, hän kallisti päätään taaksepäin. Mutta sen hän teki vain vetääkseen jälleen pois tieltä helminauhan, jonka toisen huulet olivat painaneet kaulan helmen valkeaan ihoon. Hän kuiskasi hurmaantuneena: »Älä tuhlaa niitä noihin — » Siihen se katkesi, ja hän ähkäisi.
Sillä samassa hän rakastajansa olan ylitse näki jotakin, mikä sai hänet ponnahtamaan erilleen hänestä, nykäisemään häntä käsivarresta ja huudahtamaan: »Herra Mount! Katsokaa —»
Mount seurasi hänen katsettaan ja näki — Ericin hämmästyneet kasvot.