III
»Ei mikään anna ihmiselle susimaista ruokahalua niin hyvin kuin meri-ilma», lausui Tom-setä minulle kohta. »Näytän olevan koko seuran suurin syömäri tai oikeammin ainoa. Margaret oli ennen herkkusuu. Nyt hän ei maista paljoakaan koko ateriasta, vai mitä? Hänelle ei ruoka maistu.»
Sen olin pannut merkille.
Tänä iltana ei Margaret Verity ollut ainakaan herkkusuu! Istuen sohvallaan hän oli juonut Martini-viininsä (kaksi pikaria) ja tyhjentänyt samppanjalasinsa. Ruokalajien välillä hän pureskeli suolattuja manteleita ja poltti jokaisen ruokalajin jälkeen (pitkän, norsunluisen imukkeensa nenään kiinnitettyjä) voimakastuoksuisia savukkeita. Keittoon hän ei koskenutkaan; söi suikaleen kalaa, pannen siihen runsaasti kastiketta, ja murusen lintupaistia. Jäätelöä hän ei huolinut lainkaan ja jätti jälkiruuasta puolet tähteeksi. Sikäli kuin huomasin kelpasi hänelle vain voileipäpöytä, futuristisen maalarin palettia muistuttavalla tarjottimella olevat, kirjavat ruuat, tulipunaiset, harmaanvihreät, punaisen ja rikinkeltaisen kirjavat, helmiäisen- ja teräksenhohteiset, veripunaisen ja kerman väriset hakkaukset. Ne kaikki olivat väkevästi maustettuja suolalla, hapoilla, etikalla ja pippurilla. Niitä olisi tehnyt mieli pitämään kiihoitusaineina vanhahkojen, ruuansulatushäiriöiden vaivaamien henkilöiden käytettäviksi. Mutta juuri niitä tuo yhdeksäntoistavuotinen tyttö nautti ateriakseen.
Aika on muuttunut, ja ruokahalu on muuttunut!
Istuessani muka silmäillen ruokalistaa muistelin mielessäni niitä ruokia, jotka olivat olleet maukkaita tässä päivällispöydässä istuvien nuorten tennistä pelanneista, metsästystä ja murtomaajuoksua harrastaneista vanhemmista, sanokaamme, viisikolmatta vuotta sitten.
Ajattelin sunnuntaisin tarjottua, punertavan ruskeata paistia ja pihisevän kuumaa yorkshireläistä vanukasta; kuinka murea olikaan sen kuori ja kuinka pehmeä sisus!
Vihreitä herneitä: ne ensin! Isoja, meheviä palleroita, vihreämpiä kuin mikään kasvi. Niihin oli keitettäessä sekoitettu hieman sokeria ja niitä ympäröi tummanvihreä, äärimmäisen pehmeä kiehkura, valmistettu mintuista, jotka olivat luovuttaneet kaiken tuoksunsa tehdäkseen täydellisen vieläkin täydellisemmäksi!
Porkkanoita! Tuoreita porkkanoita hakattuina hyvin pieniksi kuutioiksi ja pantuina teekuppiin, niin että laitos näytti hiekkapasteijalta! Ilman kastiketta, ilman mitään sekoitusta! Ne olivat suloisia…
Hillovanukasta! Ah, höyhenenkevyttä munuaisrasvaa, joka pihisi herkullisesti granaattipunaisen luumuhyytelön seassa! Ja kaiken päällä vispikermaa! Jotkut tiputtivat vielä sokeria ylelliseen, kermakastikkeiseen hillovanukkaaseen, jota heille kotona tarjottiin.
Koulussa oli tämä jumaltenruoka tietystikin tehty yksinkertaisemmaksi ja vaatimattomammaksi…
Unohtaen hetkiseksi, millä vuosisadalla elämme, kallistuin taaksepäin ja sanoin nauraen Violet Veritylle:
»Muistatko 'Keitettyä pienokaista’?»
»Enpä taida koskaan lyödä vetoa kilparatsastuksessa», kuului Margaretin äidin hajamielinen vastaus eläintarhaa muistuttavassa hälinässä. Vain taivas tietää, mistä hän luuli minun puhuneen.
Pian johtui mieleeni karkeista jauhoista leivottu leipä; pehmeät, kovakuoriset, maukkaat palaset, joiden päällä oli kinoksittain maatiaisvoita!
Muistelin aamiaispuuroa, hyvin kypsytettyä kaurapuuroa, johon lapsi saattoi sarveislusikallaan kaivaa käytäviä, kanavia ja säiliöitä tiputtaakseen niihin loppumattoman hitaasti kullankeltaista, sulavaa siirappia… Kuinka ahnaita olimmekaan ruualle! Kun sanon »me», ajattelen myöskin tuntemaani, pientä Margaret Verityä. Sillä kaikkia näitä ruokia oli pantu hänenkin eteensä. Niitä syöden hän oli viihtynyt hyvin, niitä syöden hän oli tuntenut kasvavan lapsen tervettä riemua.
Ajattelin…
Älkää toki kuvitelko, että istuin ’Ritzissä’ äänettömänä ja kuurona, tietämättä mitään ympärilläni vallitsevasta hilpeydestä ja edessäni olevista ruu’ista loitsiessani esille viisikolmatta vuotta sitten nautittujen kouluaterioiden näkyjä; en suinkaan. Kovin heikko täytyy sellaisen henkilön henkisen työkyvyn tosiaankin olla, joka ei pysty ajattelemaan omia mietteitään ja samalla kuulemaan katkelmia yleisestä puheensorinasta —
(— HIRVITTÄVÄSTI liikarasittunut kuten tavallisesti ha HA menee filmiin kirkas kuin kuolema istuu lähinnä rouva tuoksu sujunut Cynthia? suurottelu oi! Babanilla on kerrassaan mainiota et tule eläviin? no niin näitkö hänet kappaleessa Le Moment Apres ei ole ollut aikaa Lowersin rohdosliikkeessä. Mutta, rakas ihminen! Venäläinen baletti yliopistossa vaivaa kroonillinen liikarasitus ha ha aina niin mainiosti valmistettua. Ei! ei ainoatakaan ihmistä täällä tänä iltana mitä Peter Quennelin runoja lukenut käännöksenä Oi hyvä Jumala! kun olen niin liikarasittunut että Kuulin toisen ha, ha, ha! Sano Margaretille: liika RASITtunut? Sano Margaretille MARgaretille —»)
— Ja keskustelemaan vieruskumppaninsa kanssa!