IV
Toiset ajat, toiset puheenaiheet!
Mistä olisikaan Margaretin ystävän, prinssin kaksoisolennon, vasemmanpuolisen pöytäkumppanini, ikäinen nuorukainen keskustellut kanssani menneinä aikoina? Otaksuttavasti reumatismistani ja niistä keinoista, joihin hänen äiti-parkansa turvautui lievittääkseen tuskiaan. Nimittäin siinä tapauksessa, jos hän oli hyväsydäminen poika. Jos hän ei olisi ollut, ei hän olisi puhunut mitään, kunnes olisi saanut jonkun tytön lepertelemään kanssansa. Mutta koska elämme tällä vuosisadalla, jolloin niin harvat äidit tietävät, mitä reumatismi on, ja jolloin maailma on keksinyt niin paljon uusia, heliseviä keskustelunaiheita, näytti tätä vaaleatukkaista, somakasvoista poikaa huvittavan, että edes joku nainen kuunteli hänen huomautuksiaan.
»Tiedättekö», uskoi hän minulle, »että minä en tule toimeen tyttöjen seurassa?»
»Onko minun uskottava sitä?»
»Se on totta, sen vakuutan. Tuntuu siltä kuin en tietäisi, mihin nykyajan tytöt kelpaavat.»
»Surullista heille!»
»Älkää laskeko pilaa! Olen tosissani. Toivoisin, ettei niin olisi», valitti prinssin jäljennös tai oikeammin tämä yksi hänen kuninkaallisen korkeutensa lukemattomista jäljennöksistä. On kansamme ansiota, että tällaisia urheilevia, poikamaisen vaaleaverisiä nuorukaisia vilisee näillä saarilla. »Minusta on kurjaa, että on mahdoton löytää kaunista tyttöä, joka olisi iloinen ja puoleensavetävä ja jolla myöskin olisi jotakin päässään. Ei kukaan kohtaamistani tytöistä harrasta mitään; he kyselevät Vain: 'Oletko ollut joissakin näytännöissä äskettäin?’ Ja: ’Mitä arvelet leningistäni?’He eivät koskaan lue muuta paitsi muotilehtiä. He eivät milloinkaan heilauta kättäänkään kenenkään hyväksi. — En tarkoita Margaretia; hän on tietysti ihastuttava tyttö», ehätti hän lisäämään, punastuen äkkiä. Otaksuin Margaretin tai Cynthian äskettäin nolanneen häntä ja hänen nykyaikaiseen tyttöön kohdistamansa arvostelun aiheutuneen siitä.
Nykyaikainen poika jatkoi: »He ovat niin lopullisen itsekkäitä. He eivät koskaan kuuntele, mitä mies sanoo —»
»Ahaa, sekö on vikana?»
»Ei, ei.» Hän naurahti ja punastui uudelleen. Hän oli aika vireä ja koko lailla huvittava. »Ajattelette syyksi vain sen, että miehet tahtovat aina puhua itsestään, että heillä pitää olla kuulijoita ja etteivät naiset suostu siihen; siinä muka kaikki. Vikana ei ole yksistään se. Tytöt arvelevat voivansa olla niin karkeita kuin haluavat. Siten on asia. Kerron esimerkin. Joku aika sitten olimme äitini ja minä järjestäneet päivällis- ja tanssikutsut kuudelle hengelle. Pöytä oli tilattu. Kutsuja oli äitini. Hän oli itse pyytänyt tyttöä; niin, hän tiesi minun erikoisesti toivovan sinne erästä tyttöä. Tyttö lupasi tulla Hän liikkuu paljon, hänen ympärillään on aina joukottain miehiä —»
(»Margaret», mietin, »siitä huolimatta, mitä hän sanoo».)
— Ja minusta olisi saattanut varsin hyvin käydä niin, että hän olisi ilmoittanut päivää tai paria aikaisemmin, jos hänelle olisi sattunut tarjoutumaan joku hauskempi tilaisuus. Hän ei ilmoittanut. Mutta samana päivänä, juuri kun olimme lähdössä — auto oli oven edustalla ja äitini veti vaippaa yllensä — kilisi puhelinkello. Miesääni kysyi: 'Onko rouva se ja se tavattavissa?' 'Kyllä.' 'Minun on ilmoitettava, ettei neiti'— kysymyksessäoleva tyttö — 'voi tulla seuraanne päivälliselle tänä iltana. Hyvästi!' — Niin jäi seinämme yhden tytön puutteeseen.»
(»Margaret», ajattelin)
»Kun soitin hänelle seuraavana päivänä, ei hän suinkaan pahoitellut tapausta, ei sinnepäinkään. Hän virkkoi yksinkertaisesti: ’Niin, herra se ja se tahtoi minut välttämättä mukaansa Dalyn uuteen näytäntöön. Minkäs sille voin?’Ei kirjelippua äidilleni; ei mitään. Kovasti teki mieleni menetellä tänä iltana samalla tavoin hänen kutsuunsa nähden», selitti prinssin jäljennös, siten täydelleen paljastaen olevansa loukkaantunut, mutta silti yhä edelleen orjamaisen kiintynyt tyttöön, joka oli kohdellut häntä sillä tavoin. »Eikö se teistäkin ole lopullisen karkeata?»