III
Rouva Verityn yksityisessä arkihuoneessa tapasimme kolmannenkin nuoren vieraan.
Paitsi Cynthia Oddleyta (joka oli aistikas kuin harakka musta- ja valkoviiruisessa puvussaan ja teki kolkon yksisilmäisen vaikutuksen, koska hän käytti leveään mustan ja valkean kirjavaan nauhaan kiinnitettyä mustaa monokkelia!) ja hänen veljeään Claudea (jonka empiriliivinen puku sopi hänelle kuten harmaa suèdekäsine) oli siellä vankempirakenteinen, punatukkainen Eric (jonka sukunimeä en koskaan kuullut) yllään Roudin ja Giddyn liikkeestä tilattu golfasu ja lisäksi nilkkoihin saakka pullottavat housut.
Mahdollisimman lyhyen tervehdyksen jälkeen kääntyivät kaikki kolme rouva Verityn puoleen, tiedustaen: »Mitä oikeastaan tarkoittaa kaikki tämä häly Peggystä?… Nuo alakerran verrattomat tomppelit väittivät puhelimessa hänen lähteneen täältä!»
»Hän on lähtenyt», myönsi Margaretin äiti.
Väitetään, etteivät nykyajan nuoret hämmästy mistään. Mutta ainakin kolme heistä ällistyi sanattomiksi useiden sekuntien ajaksi.
»Lähtenyt? Ilman meitä?» puhkesi Cynthia kummeksimaan. »Minne? Kenen seurassa?»
»Hänen setänsä», vastasi Violet Verity (pystyssä päin ja purren huultaan, joka pyrki vapisemaan), »vaati sitä. Hän — hän — hän vei Margaretin pois luotamme… Lääkärin määräys… Senvuoksi hän luonnollisesti vei hänet —»
»Vei hänet?» Cynthiaa vieläkin epäilytti. »Miten on kukaan saattanut?»
»Vei hänet? Minne? Ja kuinka pitkäksi ajaksi?» sai suu auki töllistelevä Claude sanotuksi.
»En tiedä. Tarkoitan, etten tarkalleen tiedä, kuinka kauas he — heidän seurueensa matkustaa», vastasi Violet Verity levottomana, mutta arvokkaana. Entinen koulutoverini piti puolensa. Sellainen luonteenvastainen esiintyminen vaati varmaankin häneltä väkivaltaista ponnistusta. Hän oli tämän Cynthian edessä menneen ajan herttaisinten ja terveinten piirteiden hentona, hopeankirkkaana näytteenä. »Voin ilmoittaa teille ainoastaan sen, että hän, kuten hän niin hartaasti halusi tehdä, vei Margaretin pitkälle merimatkalle.»
Tyrmistyminen, pitkä äänettömyys.
Ensimmäisen äänen siinä huoneessa päästi henkivartija Eric.
»No niin! Samahan se meistä on, eikö olekin?» Ja hän naurahti.
Pidin punatukkaisesta pojasta niiden sanojen tähden. Oddleyt — en voinut olla ajattelematta niin — suorastaan alensivat aikalaisiaan. Ericit edustivat polvensa keskitasoa arvokkaasti.
Tarttuen pudonneeseen monokkeliinsa Cynthia puhkesi uudelleen huudahtelemaan: »Peggy? Peggy, joka vannoi mieluummin kuolevansa kuin astuvansa jalallaan laivankannelle? Peggy ei olisi ikinä alistunut vietäväksi sillä tavoin matkalle. Hän olisi ehdottomasti kieltäytynyt. Onko tarkoituksenne — onko tarkoituksenne väittää, että Peggy lähti?
(Lähti tosiaankin. Muistelin, millaisena olin viimeksi nähnyt Margaretin; avuttomana ja tajuttomana, nujertuneena kajutan pieluksille! Minun oli käännyttävä ikkunaan päin… Parveke oli Promenadelle päin; siellä oli hilpeä näky: joulukuinen aurinko paistoi herttaisesti, ja matkailijoita liikkui edestakaisin. Katselin autoja, jotka kiitivät ohitse pitkinä ja välkkyvinä kuin kalat, vinhasti sujahtelevia moottoripyöriä, joiden ohjaajien asu muistutti syvän meren sukeltajia. Englantilaiset, amerikkalaiset, mannermaalaiset saattoi erottaa toisistaan, vaikka heidän liikkuvat vartalonsa näyttävätkin vain mehiläisen kokoisilta appelsiinipuiden reunustamilla kaduilla, Euroopan taidokkaimmin järjestetyn rannikon palmujen, kupolien ja lelumaisten rakennusten keskellä. Silmäilin ulos salatakseni nauruani.)
»Hän on joka tapauksessa poissa», jupisi Margaretin äiti.
»Jättikö hän kirjettä?… Eikö? Vai ei? Eikö hän jättänyt riviäkään minulle?… Eikä Claudelle?… Miten se on mahdollista?»
»Luultavasti hän ei ehtinyt, Cynthia, lähtiessään —»
» No niin!… Hän siis todella lähti? Tuon vanhan… herra Lloydin seurassa?»
Katsahdin taakseni. Cynthian terävistä, poikamaisista, harkitsevista kasvoista kuvastui monenlaisia mietteitä sen ällistyksen aallon jälkeen, joka aluksi oli pyyhkäissyt ne ihan ilmeettömiksi. »Miksi», hän kummasteli, »piti Peggyn noudattaa hänen tahtoaan? Peggyllähän on omat varansa.»
Käsitin täydelleen, kuinka paljon neiti Oddley oli rakentanut suunnitelmiaan sen pohjalle.
Veljeä kalvoi vilpitön tuska, eivätkä sen syyt olleet niin arvottomat. Alakuloisena hän sopersi: »Olen laskenut päiviä. Laskenut päiviä, milloin tapaan Peggyn taaskin. Aika tuntui niin kovin pitkältä. Minusta on tuntunut —» Hän räpytteli silmiään, ravistaen kirkkaat pisarat vaaleista silmäripsistään; ne tipahtivat hänen suipolle, nuorekkaalle leualleen ja sitten hänen liiviensä V-muotoiselle, helmenharmaalle aukeamalle korkeavyötäröisen takin käänteiden väliin. Hänen äänensä vavahteli, kun hän lopetti: »Tuntunut kuin olisin kuollut!»
Hänen sisarensa ärähti: »Älä Jumalan tähden, Odds, esiinny noin naurettavan narrimaisesti. Sinä tomppeli, eihän Peggy ole poistunut mennäkseen naimisiin eikä eronnut meistä ikiajoiksi —»
»Milloin hän palaa?» tiedusti loordi Oddley, selvittäen kurkkuaan ja niistäen nenäänsä pieneen, purppuran sinipunervaan batistiliinaan, josta lehahti »le jaden» tuoksu.
»Milloin odotatte hänen palaavan, rouva Verity?»
Helläsydäminen rouva Verity aukaisi suunsa — sulkien sen jälleen. Herra
Lloyd oli ehdottanut, että Oddleyn perheen jäsenille ilmaistaisiin
Margaretin kuulumisista vain hyvin epätäydellinen hahmoittelu. »Hänen
suunnitelmansa ovat niin… niin epävarmat.»
»Minuun nähden on nyt kaikki varmaa… nimittäin mitä tulee
Kairon-matkaan», valitti Claude surkeasti. »En halua jatkaa matkaa
Egyptiin ilman Peggyä. Entä sinä, Cyn?»
»En minäkään», vastasi neiti Oddley lyhyesti (ja minä luulin arvaavani syyn). »Olin miettinyt valmiiksi kaikenlaista… kenen kaikkien hupaisten ihmisten kanssa seurustelisimme Semiramis-hotellissa; sanoin Margaretille, että menisimme sinne emmekä Shepheardiin.» (Luulin tietäväni, kuka olisi suorittanut laskut Semiramiissa.) »Nyt meidän on kaiketi vain maleksittava tällä ikävällä rannikolla, kunnes saamme tietää, mitä hän haluaa meidän tekevän —»
»Niin», virkkoi Eric, »aika ikävä teko, että Peggy jätti uskolliset kumppaninsa hiiskumatta mitään! No niin, taidanpa vuokrata auton ja pujahtaa Sardiniaan tai Korsikaan tai jonnekin muualle. Mitä sinä siitä arvelet, Claude?»
»Minua ei haluta lähteä minnekään.»
»Claude — enkö saa tilata teille jotakin juotavaa?»
»Suuri kiitos, rouva Verity, minulle ei taida —»
»Mutta kyllä minulle», keskeytti Eric sama hymy huulillaan. »Paljoa terveempi ajatus on juoda malja tytön matkan hauskuudeksi ja muuksi hyväksi. Luultavasti meistä kaikista maistaisi 'sivuvaunun'-cocktail, jos suvaitsette.»
»Soita kelloa, Eric!» komensi neiti Oddley mutkattomasti. Hänen silmänsä, jota nyt ei enää peittänyt musta monokkeli, tähysti edelleenkin Margaretin äitiä. Toistamiseen hän kysyi: »Kuinka pian saamme tietoja Peggyltä?»
»En voi sitäkään sanoa. En tosiaankaan tiedä.»
»Mutta, rouva Verity — no, mihin hänelle sitten kirjoitetaan?»
Nyt alkoi Violet näyttää olevan pulassa. Tähän saakka olin saanut olla pelkkänä kuuntelijana. Nyt vastasin hänen puolestaan.
»Miksi ei kirjoittaa Thomas Cookille? Teidän sijassanne minä lähettäisin kirjeen Thomas Cookin osoitteella.»
Eric esitti varsin luonnollisen kysymyksen: »Thomas Cook — missä?»
»Riossa.» Mainitsin ensimmäisen mieleeni johtuneen ulkomaisen sataman.
»Riossa», valitti Claude, ja hänen leukansa painui juuri äsken pöydälle tuotua cocktailtarjotinta kohti. »Mutta muistaakseni rouva Verity kertoi herra Lloydin vieneen Peggyn retkelle Etelämerelle.»
»Niin kyllä», varmensi Eric (ääntäen sanat yalelais-oxfordilaiseen tapaansa). »Rouva Verity puhui Etelämeren saarista. Mitä hyödyttää kirjoittaa Margaretille Rioon?»
Mitä todellakaan, ajattelin.
»Teidän sijassanne kirjoittaisin Rioon», väitin kuitenkin varmasti.
»Jos kirjoitan Margaretille, niin osoitan kirjeen sinne.»
Ja otin kasvoille vakavan tätimäisen ilmeen, joka aina on luotettava naamari.
Harvoin kuitenkaan on minuun luotu epäilevämpää katsetta kuin se, joka tuikki neiti Oddleyn silmistä, kun hän pian senjälkeen sanoi jäähyväiset ja meni hissiin Margaretin molempien toisten ymmällä olevien ystävien seuraamana.
Olisipa kukaan heistä aavistanut, mitä todella oli tapahtunut ja mitä vielä tapahtuisi!