III
Alkaessaan uudelleen puhua hän tuijotti toisaalle vilkaisemattakaan tytön sekava-ilmeisiin raitistuneihin kasvoihin.
»Neiti Verity, jos — jos olisin teidän sijassanne, en olisi kovin hädissäni — Niin, ymmärrän kyllä, että sellaiset sanat kuulostavat kummallisilta, kun otetaan huomioon, mitä on tapahtunut — tarkoitan, kun otetaan huomioon ne olosuhteet, joissa olette. Mutta minulla on aavistus — olisin valmis lyömään vetoa siitä, että herra Lloyd palaa pian — ja näkee, että olemme syöneet koko aamiaisen.»
»Entä toiset? Merimiehet? Wallace?»
»En ole nähnyt pienintäkään jälkeä myöskään heistä. En merkkiäkään.
Mutta älkää olko liiaksi tuskissanne heidän tähtensä, neiti Verity —»
»En ole tuskissani, mutta minun täytyy saada kysyä teiltä, mitä tiedätte. Se ei ole niin tuskastuttavaa kuin se, että kohtelisitte minua, ikäänkuin olisin pikku lapsi», huomautti Margaret varsin järkevästi — järkevämmin kuin Mount oli koskaan kuullut tuon lemmon tytön sitä ennen puhuvan. »Pääsivätkö merimiehet purresta muihin veneisiin? Silloinhan olisi toiveita heidän pelastumisestaan.»
»Kyllä, niin kyllä. On hyvät toiveet. Sweetheart II:n veneet olivat — ovat — mainiot.»
»Arveletteko, että heidän on varsin mahdollista pelastua jonnekin — tai että heidät otetaan johonkin laivaan —»
»Niin, se on varsin mahdollista», vakuutti Mount. »Ikävä, että lainkaan jouduimme eroon heistä.» Eikä Margaret aavistanut, että hän kiristeli hampaitaan vastatessaan niin.
»Kuinkahan kauan meidän on oltava täällä? Mitä arvelette?» »Oltava?
Täällä?»
»Niin.» Margaretin heikossa äänessä oli järjetön, epäloogillinen, odottamaton, todellista riemua uhkuva soinnahdus (oliko se mahdollista), kun hän lausui sanat: »Täällä, täällä autiolla saarella.»
Salaisesti nuori Mount oli vimmoissaan. »Hän on niellyt sen. Hän on kaivannut sitä. Siksipä hän on sen saanut. Kymmenentuhatta kirousta, että minut on raahattu tänne yksin kestämään alkuvaivat!»
Tytölle hän virkkoi: »Jospa Jumala soisi minun arvata, kuinka kauaksi meidän on — meidän on jäätävä tänne! Mutta mistäpä sen tietäisin?»
»Niin, ette kaiketikaan. Ette tietysti tiedä, missä olemme. Eikö purrestakaan näkynyt mitään merkkiä?»
»Ei vähääkään, neiti Verity» (kolkosti).
»No niin. Sellaista sattuu», sanoi äkkiarvaamatta merimiehen tytär.
»Otaksuttavasti», lisäsi hän pian, tähyillen merelle, »otaksuttavasti on nyt ainoana toivonamme, että meidät huomataan jostakin laivasta ja meidät noudetaan sinne. Melkein ainahan niin käy, eikö totta? Verrattain pian. Laivoja kai kulkee tämän saaren ohitse, jos se kerran on siksi lähellä laivaväylää, että sen rannalla on kärsitty haaksirikko? Muita laivoja menee ohitsemme, vai mitä?»
»Hyvä Jumala, niin! Ja —» Parahiksi hän malttoi mielensä eikä sanonut erään tunnetun lentoaseman nimeä. »Varmastikin saapuu läheisyyteemme piakkoin joku vene tai — tai joku sellainen», koetti hän lohduttaa tyttöä. Margaret oli niin tyyni, ettei hän olisi uskonut sitä mahdollisesti tuonnottain »Berkeleyssä» vietetyn illan jälkeen.
»Siihen saakka», virkkoi tyttö, »siihen saakka olemme täällä».
»Nähtävästi», myönsi Mount hienosti.
»Entä mitä meidän on teidän mielestänne paras tehdä?»
»Tehdä?»
Mount kumartui ottamaan raskaan puukappaleen, joka oli vierähtänyt hänen nuotiostaan. Hän teki sen saadakseen miettimisaikaa ja piilottaakseen kasvonsa, mutta se antoikin hänelle ajatuksen.
»Voisin alkaa vuoleksia paria haarukkaa, joilla syömme kalojamme ensi kerralla», lausui hän — hyvillään siitä, että oli keksinyt jotakin askartelua käsilleen. Toinen niistä sujahti ensin hänen housuntaskuunsa, sitten hänen vyönsä lokeroihin.
»Veitseni —»
»Oi! Minulta», selitti Margaret, joka oli sen unohtanut, »se jäi putouksen partaalle —»
Mount ponnahti pystyyn kävellen kalliolle hyvin ison koiran liikkumista muistuttavaan, säyseän sievään tapaansa.
Harmissaan Margaret ajatteli, että mies olisi voinut kuunnella häntä loppuun saakka ja vasta sitten mennä noutamaan kallisarvoista veistään. Mutta samalla hän toivoi, ettei se olisi häneltä unohtunut.
Mount toi veitsen, otti puupalasen ja istuutui jälleen kävelleen veistelemään. Hänen katseensa oli kiintynyt työhön, mutta hänen äänessään oli Margaretista hieman luonnottomalta tuntuva soinnahdus, kun hän sanoi: »Olipa onni, ettei veitsi jäänyt minulta purteen ja että muistin ottaa tulitikkuja ja muutamia muita esineitä. Teidän hytissänne oli joku tavaralipas tai jotakin sellaista, ja se sysättiin veneeseenne. Vein sen pieneen luolaanne. Oliko teillä auttavan mukavaa viime yönä?»
»Mukavaa? oli kaiketi. Nukuin nimittäin liian sikeästi tietääkseni siitä mitään. Minulla on täytynyt olla mukavaa, eikö olekin? Saanko jäädä sinne?»
»Jäädä sinne, neiti Verity?»
»Tarkoitin kysyä, saanko pitää sitä luolaa omanani, makuuhuoneenani?»
Hän oli niellyt sen. Hän oli niellyt koko ilveilyn, ihan kuten vanha Lloyd-vekkuli oli arvellut. Ja hän, Mount, joka oli vanhukselle väittänyt, ettei hän uskonut kykenevänsä suoriutumaan siitä, oli nyt mukana siinä auttamassa ilveilyn jatkuvaa kehittämistä.
»Tietysti. Olkaa te suojaisimmassa paikassa, neiti Verity — kunnes tapahtuu jotakin.»
»Niin.»
Haaksirikkoisen tytön valtasi tuskallinen tunne. »Suojaisessa» paikassa oli nyt vain kallioholvi hänen päänsä päällä, hiekkaa hänen allaan ja ympärillä tutkimatonta seutua!