III
Edenistä häädetty Eva oli otaksuttavasti ensimmäinen nainen, joka totteli naisia kannustavaa kiihoitinta — vaihtelunhalua. Aatami, ensimmäinen vanhoillinen, lienee pahoilla mielin silmäillyt taakseen, viehättävään laiskojen puutarhaan, jossa työt tekivät itse itsensä — siihen paikkaan, jonka hän oli aina tuntenut. Mutta saattaa kuvitella, minkälaisin silmin Eva kiihkeän uteliaana katseli Edenin ulkopuolelle!
Samoin Margaret ollessaan ensimmäistä iltapäiväänsä saarella.
Olisipa perin hupaista todistaa tälle tuskaisen huolestuneelle miehelle, että hän kykenisi auttamaan työssä, että hänkin kykenisi osaltaan suoriutumaan pulmista. Hän nautti kavutessaan ensi kerran kalliolle, punaisten kivijärkäleiden ohitse, harmaiden möhkäleiden ja pensaiden sekaan ja taaskin pois sieltä. Yhä ylemmäksi — kunnes he näkivät lehdon ja sen takana olevat kivet ja harmaat kalliot, jotka auringonpaisteessa hohtivat melkein helmenvalkoisilta niin kauaksi kuin Margaret erotti saartaan… Ponnistellen eteenpäin kiskomalla pensaita hän haisteli tuoksua, joka oli jäänyt hänen kämmeneensä, kun hän oli tarttunut erääseen kasviin (joka oli yhtä iso kuin huvilan portilla kasvava marunapensas).
»Mikä kasvi tämä on?… Täällä tuoksuaa niin suloiselta kaikki, mitä poljetaan jalkojen alle! Parempaa — paljoa parempaa kuin Après la Pluie… Mutta tässä on niin tuttu tuoksu. Muistuttaa, jostakin, mitä olen maistanut. Mikä se on… miksi sitä nimitetään, herra Mount?»
Nuori Mount valitti, ettei hän juuri tuntenut kasvien nimiä. Hän oli ollut lausumaisillaan sanan »vermouth», mutta eihän »vermouth» ole troopillinen kasvi, eikä hän saanut antaa tuolle lemmon tytölle aihetta esittää lisää kiusallisia kysymyksiä. Niinpä hän joudutti askeliaan — ja läähättäen, hengittäen keuhkojensa sellaisilla osilla, joiden ei ollut tarvinnut toimia pitkiin aikoihin, Margaret kiipesi jälessä, vetäen sieraimiinsa auringon lämmittämän, aromaattisen, hänen polviinsa takertuvan tiheikön tuoksun.
»Tästä varmaankin johtuu, että saaren sisäosista puhaltava tuuli tuoksuaa — niin suloiselta.»
»Niin kai», myönsi Mount.
Tuskastunut nuori mies välitti vähät siitä, mille mikin lemusi. Hän oli vimmaisen harmissaan ja kärsimätön, ja hänen oli pidettävä se salassa.
Kuinka pitkäksi ajaksi aikoi se vanha veitikka jättää hänet tänne tuon lemmon tytön seuraksi, joka uskoi, että he kaksi olivat viimeinen Robinson Crusoe-pari — ja joka oli pidettävä siinä uskossa?
Hän oli antanut sanansa… Empimättä hän oli antanut sanansa vanhalle
Lloydille… Ja tämänaamuisessa kirjeessä Lloyd-vanhus oli lausunut:
»Uskon M:n Teidän huostaanne siihen saakka, kunnes palaan. Aika on epävarma. Pitäkää kaikki salassa, kuten on sovittu!»
»Kuten on sovittu»… Vanhan vintiön mielilauseita. Mountin oli sopeuduttava siihen — sallittava vierellään rinnettä myöten kipuavan tyttösen kuvitella — niin, kaikkea, mitä kuvitteli. Hän ei voisi jättää tyttöä tunniksikaan — vaikkapa he kahdessa tunnissa ennättäisivätkin perin mieluisten ihmisten pariin.
Täällä he nyt olivat, hyljättyinä omin voimin ponnistelemaan saadakseen ravintoa ja lämpöä, yhtä varmasti kuin olisivat maailman toisella äärellä.
»Niinpä niin», mietti Margaret, hilliten toistaiseksi raivoaan. »Antaa mennä vain!»… Ja kun Mount ja hän saapuivat kallion laella olevalle, rosoiselle, luonnon luomalla pengermälle ja siellä kasvavaan eukalyptus-, rautatammi- ja öljypuulehtoon, syventyi edellinen osaansa ja huudahti vakuuttavasti pahoittelevansa, ettei hänen veitsensä ollut hieman vankempi ja että sen terän katkeaminen olisi tuhoisa onnettomuus.
»Luonnollisesti», jupisi Margaret tosissaan. »Ainoa vehje, jolla voimme perata kalojamme ja vuoleksia mitään!»
»Aion kiivetä tuonne», ilmoitti Mount, mitaten katseellaan, kuinka korkealla oli seuraava oksa, jonka hän mieli katkaista. »Nakerran sitä puoliväliin saakka ja käyn sitten riippumaan siihen, joten painoni murtaa sen. Jos suvaitsette vain siirtyä syrjään, neiti Verity —»
Neiti Verity astui nopeasti sivulle pensaikkoon ja jäi katsomaan miehen puuhia.