II
Mutta jos kohta hänen ei tarvinnut tulla onnettomaksi, sai hän pian tuntea olonsa koko laiha epämukavaksi.
Vain aamun alkuhetkinä innostutti häntä uutuuden viehätys, ja hän hyöri yksinäisellä rantakaistaleella, uurastaen kuin mehiläiset ensimmäisenä aurinkoisena päivänä. Hän oli aina liikkeessä, kyyristeli, keräsi risuja, aaltojen ajamia oksia, kaikenlaisia puupalasia. Hän kasasi ne sen punertavan kivilohkareen viereen, jolle nuori Mount oli laskenut keskeneräisen haarukantekeleensä, kooten niitä kokonaisen läjän.
Ylpeänä tämä tyttö, joka yhdeksään vuoteen ei ohut pannut rikkaa ristiin, katseli nyt kättensä työtä! Kohdakkoin hän keräisi myöskin kasan meriruohoa liekkien vaimentamista varten. Välillä hän lisäsi puita litteiden, savuttaneiden liesikivien välissä palavaan tuleen ja kyykötteli, lämmitellen käsiään sen hivelevässä hehkussa. Hyvillä mielin ja huvitettuna hän ajatteli, kuinka nuori mies palatessaan hämmästyisi!
Vihdoin Mount palasi; siitä oli merkkinä se, että kallion rinnettä alaspäin liukui nykäyksittäin kaksi oksaa, jotka näyttivät liikkuvan »itsestään». Niitä raahaava mies oli melkein kokonaan lehvien peitossa. Kahisevan, huojuvan taakkansa alla hän ponnisteli eteenpäin kivien välitse kuumassa auringonpaisteessa. Päästyään tasaiselle maalle hän kiskoi oksia pitkin hietikkoa.
Puolenkymmenen askeleen päässä nuotiosta hän pudotti taakkansa maahan, oikaisihe, murahti ja pyyhkäisi kyynärvarrellaan hiestä kimaltelevaa otsaansa.
Margaret, josta ruumiillinen työ oli niin kovin outoa, ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omia saavutuksiaan. Ylpeänä hän kutsui toista katsomaan ja osoitti vähäisiä risukasojaan. Häntä kummastutti, että hiestynyt ja hengästynyt Mount loi niihin vain nopean vilkaisun. »Sepä hyvä! Olettepa koonnut aikamoisen läjän!»
(Tuo nuori mies esiintyisi kohteliaasti ankaran maanjäristyksenkin aikana.)
»Mutta pelkäänpä, ymmärrättehän, ettei noilla päästäisi kovin pitkälle yöllä —»
»Eikö?»
(Vaikka Margaret oli raatanut tuntikausia!). »Niin luulen… Minun on noudettava lisää tällaisia oksia», sanoi Mount. »Kiskoin niitä irti niin paljon kuin jaksoin.»
»Mistä?»
»Tuolla on jonkunlainen lehto noin parinsadan metrin päässä kallion laella.»
»Sitten minä tietysti tulen avuksenne», ehdotti tyttö aloittelijain innokkaaseen tapaan, »kiskomaan niitä tänne alas».
Se olisi tietenkin hyvä, tuumi Mount; siihen kuluisi aika, eikä hänen tarvitsisi lörpötellä tytölle… Pyyhkäisten uudelleen otsaansa hän silmäili epäillen tytön hentoa, liian nopeasti kasvanutta vartaloa. »En tiedä, jaksatteko te, neiti Verity.»
»Jaksanko? Miksi ihmeessä en jaksaisi?»
Miksi tosiaan piti tämän miehen pitää häntä houkkiona — heikkona, velttona, taakkana? Kuvitteliko Mount, ettei hän pystynyt mihinkään autiolla saarella? Margaretin sydämen sisimmässä kuiski kauan uinunut vaisto: »Sinun on noustava tilanteen tasalle… käyttäydyttävä hyvin sekä vaikeuksissa että vaaroissa. Olet merimiehen tytär.»
Hän katsahti nuoren miehen kasvoihin. Ne olivat hieman punehtuneet, ja pisamat näkyivät nyt selvästi.
Nyt Margaret pani merkille, että hän oli huolestuneempi kuin ennen.
Hän kysyi nopeasti: »Onko tapahtunut jotakin? Jotakin pahempaa?»
»Ei, ei mitään… Sehän juuri — ei kerrassaan mitään, neiti Verity.»
»Minusta tuntuu, että olette hyvin kiusaantunut.»
»Se on varsin luonnollista, eikö olekin?»
»Kyllä, tietysti. Mutta siinä ei ole kaikki. Luullakseni —»
»Mitä?»
»Luullakseni te toivoisitte hartaasti, että haaksirikossa olisi joutunut kanssanne rannalle setäni tai Wallace tahi joku merimies, kuka hyvänsä muu, mutta en minä. Niin, ettekö toivoisi?»
»No —»
»Niin juuri. Niin toivotte. Vain sentähden, että olen tyttö», jatkoi Margaret, silmäillen häntä vihaisesti, mutta ei kärtyisesti kuten aikaisemmin. »Arvelette, etten kelpaa kerrassaan mihinkään täällä autiolla saarella. Luulette, etten pysty tekemään mitään? Otaksutteko, etten milloinkaan auttanut isääni virittämään nuotiota? Mutta minäpä tiedän aika paljon näistä seikoista. Meidän on koottava valtavan iso kasa polttopuita.
Lähdetään!»