I
Margaretin päässä pyöri muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut tai lukenut »autioille saarille joutuneista ihmisistä».
Nämä ihmiset tuntuivat yhtä mittaa puuhaavan jotakin. He rakensivat.
Muokkasivat viljelyksiä. Valmistivat jousia ja nuolia. Kalastivat.
Kokosivat syötäviä hedelmiä. Pyydystivät lintuja ja pieniä kauriita.
Muokkasivat taljoja auringon paisteessa. Heti he alkoivat. Heti he
alkoivat kehittää omaa kulttuuriaan villissä ympäristössään.
Liikakulttuurin turmelema, ultrauudenaikainen Margaret alkoi vasta nyt tajuta, kuinka ihailtavan työteliäitä, keinokkaita, kuinka eteviä ne haaksirikkoiset olivat olleet.
»Minunkin pitäisi tehdä jotakin —»
Lapsuusaikanaan hänet oli varsin usein jätetty yksin rannalle. Nyt hän kävi jälleen käsiksi senaikaisiin lapsenhommiinsa.
Ensin oli etsittävä litteä kivi — sitten kaivettava hiekkaan kuoppa aamiaisen ainoiden tähteiden, vähäisten kalanruotojen hautaamista varten. Sekin oli kauan sitten menneiltä ajoilta jäänyt muisto; hänen äitinsä oli opettanut hänelle, kuinka tavattoman ajattelematonta oli viskellä voileipien käärepapereita maahan rumentamaan kaunista ympäristöä.
Nyt hän hautasi jätteet yhtä huolellisesti kuin olisi ollut kahdentoista ikäinen; hän taputti hiekan tasaiseksi kuopan kohdalle… perin vähäpätöinen yksityiskohta — mutta sekin tuntui kuuluvan siihen vakavaan tilanteeseen, johon hän nyt (kuten hän luuli) oli joutunut. Otettu laivaan kuin vastoin tahtoaan pestattu merimies! Haaksirikkoutunut! Jätetty autiolle rannalle! Ilman muita vaatteita kuin nämä oudot tamineet hänen yllään olleen hataran leningin verhona! Yksin, seuranaan vain yksi ainoa henkilö! Ilman pienintäkään vihiä, miten muiden oli käynyt! Tietämättä, mistä saisi seuraavan aterian! Melkein ilman suojaa, johon päänsä kallistaisi! — Mutta eniten kummastutti häntä se tavaton seikka, että vaikka hänen olisi pitänyt olla huumautunut surkean tilansa aiheuttamasta sielunhädästä — vaikka hänen olisi pitänyt tuntea kuolemantuskaa, hän — mikä ihme! — ei sitä tuntenut.
Aurinko paahtoi yhä lämpimämmin. Hänen hiuksiaan liehuttava tuuli valoi häneen uutta elämänhalua.
Se oli uskomatonta, mutta hänet valtasi voimakkaana tunne: »En koskaan ole onneton tällä saarella!»