V
Mutta Lontoon ajatteleminen johti jälleen hänen mieleensä, kuka hän oli.
Hän rypisti hieman otsaansa totuttuun ylimielisen tyytymättömään tapaansa ja loi ikävystyneen, raukean katseen haaksirikkotoveriinsa. Vastahakoisesti hän myönsi: »No niin, jos se on mukavin paikka, niin minun kaiketi lienee paras olla siellä —»
»Hyvä», virkkoi Mount, pakottaen kasvonsa pysymään vakavina. Sillä vaikka hän olikin vimmaisen harmistunut herra Lloydiin, tunkeutui tilanteen julma leikillisyys kuitenkin hänen huumorintajuntaansa. Koska hänen ilmeisesti oli oltava leikin ohjaajana tunti tai pari, saattoi hän yhtä hyvin näytellä osaansa kunnollisesti.
»Juuri niin, neiti Verity, sen luolan on niin sanoaksemme oltava teidän huoneenne. Tämän poukaman, jossa on nuotio ja vettä, tulee olla yhteinen arkihuoneemme. Minun lienee hoidettava tulta niin, että se pysyy vireillä yölläkin. Se on nykyhetken tärkein tehtävä; tuli on säilytettävä kytemässä.»
»Tietysti. Sen minäkin tiesin. Ja kohdakkoin te tietenkin laitatte ison keon sytyttääksemme loimuavan merkkivalkean —»
»Mitä —»
»Loimuavan merkkivalkean, luonnollisesti. Kiinnittääksemme itseemme ohi menevien alusten huomion.»
»Niin — tietysti», vastasi Mount veisteltyään sekunnin ajan uutterasti puupalastaan. Mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi pakko pohtia asioita — ennen kuin vanhus saapuisi ja selittäisi, mitä alettaisiin pohtia.
»Oikeastaan voisimme nyt jo alkaa yhdessä koota lisää polttopuita.»
Margaret nousi pystyyn, silmäili ympärilleen ja näytti tosiaankin olevan valmis keräämään risuja.
Mount huomautti: »Tässä poukamassa on vain hyvin vähän poltettavaa. Pienillä oksilla ja sirpaleilla ei voida pitää vireillä kovinkaan komeata roihua. Täällä oli ainoastaan kaksi isoa kapulaa, ja ne paloivat aamiaisen aikana. Nyt arvelen, että minun olisi paras lähteä luotanne.»
»Lähteä luotani.»
»Ei pitkäksi aikaa, enkä loittone etäälle, sen lupaan. En voi mennä kauas», sanoi nuori mies, taaskin salaa kiristellen hampaitaan. »Minun olisi parasta kavuta tuonne kalliolle — hm — tarkastamaan, onko siellä polttopuita, ja yleensä silmäilemään ympärillemme.»
Mielessään hän päätti mennä Lloydia vastaan, kun tämä vanha vintiö saapuisi, ja puhua hänelle suunsa puhtaaksi, ennen kuin ukko menisi lemmon kiusallisen, mutta harhaanjohdetun tyttösukulaisensa luokse.
»Minä tulen mukaanne, herra Mount.»
»Ette saa tulla. Emme saa molemmat lähteä —»
»Miksi emme?»'
»Koska» (kirkas ajatus) »jonkun on jäätävä nuotiota valvomaan. Jollette pahastu, neiti Verity, on teidän pysyttävä täällä. Ja», lisäsi hän hyvin huolissaan, »älkää poistuko tästä poukamasta muualle kuin tuonne oikeanpuoliseen!» Sillä vanha ilkimys oli joku aika sitten määrännyt tytölle tämän liikkuma-alan. »Luvatkaa, ettette poistu näiltä rantakaistaleilta, ennen kuin tulen takaisin! Lupaattehan sen?»
»Lupaan», vakuutti Margaret, ja hänen äänensä oli samanlainen kuin lapsen, joka kunniasanallaan sitoutuu pysymään puutarhaportin sisäpuolella.
»Hän on ihan lapsi», mietti nuori mies vimmoissaan astellessaan kaihon juurella olevien kivilohkareiden sekaan rinteen loivimmalle kohdalle. »Mutta hitto soikoon, jos minut on tehty lapsenhoitajaksi…»
Katseleva Margaret näki paitaan ja housuihin puetun kookkaan miehen keveästi kiipeävän kivi järkäleiden ja matalien pensaiden välitse ja kallion laella tummana kuvastuvan sinistä taivasta vasten.
Sitten mies katosi näkyvistä.
»Hän ei edes heiluttanut kättään», ajatteli Margaret. »Vähätpä siitä!
On varsin mukavaa olla taaskin yksin… Mitäs nyt teen?»
V luku
Edenin toinen puoli