V
Sitä varten heidän oli ajettava kuuden ja puolen kilometrin päässä olevalle haara-asemalle. Aamu oli purevan kylmä; taivas kaartui helmenkirkkaana huurteisten nummien yllä; maantie oli kova kuin rauta, ja maanviljelijän kärrinpyörät olivat uurtaneet siihen jäätyneet vaot.
Maanviljelijän rattaat ennättivät perille hyvissä ajoin. Margaret ei ehtinyt ajoissa.
Spartalaisesta kasvatuksestaan huolimatta hän ei ollut syntynyt nousemaan makuulta varhain. Eikä hän ollut löytänyt parhaita käsineitään eikä tätä tilaisuutta varten äskettäin parsittuja sukkiaan. Viimeisellä hetkellä hän oli pistänyt johonkin villaisen merimieshuivin kutomismallin, jota hän aikoi verrata kaupungissa.
Asia on niin, että tyttö (kuten niin monet meistä) oli syntynyt kadottamaan esineitä käsistään, hukkaamaan, pudottamaan ja unohtamaan niitä. Noina elämänsä varhaisina aikoina hän ponnisteli sitä vastaan…
Joka tapauksessa he olivat myöhästyneet. Asemalla rouva Verity-rukka (joka aina oli tuskaisen hätääntynyt ja levoton heti pienestä, hyvin hoidetusta kodistaan lähdettyänsä) huomasi, että hänellä oli hädintuskin kylliksi aikaa ostaa kaksi kolmannen luokan matkalippua, siepata takaisin saamansa pienet rahat käteensä, syöksyä sillan yli, juosta portaita myöten alas ja rientää neljännelle junasillalle, josta Lontoon pikajuna oli lähdössä. Junailijalla oli vihellyspilli huulillaan ja vihreä lippu kädessään… Ennättäminen oli kovin täpärällä. Entäpä jos Verityt eivät olisikaan ehtineet siihen junaan! Jos ystävällinen kantaja ei olisikaan selittänyt: »Joutukaa vaunuun, rouva! Minne hyvänsä. Menkää tuonne!» Jos hän ei olisikaan työntänyt heitä ensimmäisen luokan tupakkavaunuun junan parhaillaan lähtiessä liikkeelle! Vaunu oli nähtävästi yhden miehen hallussa, ja hänellä oli joukko kalliinnäköistä matkatavaraa ja iso mytty turkisvaippoja.
Junailija pamautti oven kiinni Verityjen jälkeen.
Junan vauhti lisääntyi. Valkoinen höyrypilvi leijaili ikkunan ohitse. Rouva Verity-poloinen nousi (punehtuneena, hiestyneenä, hengästyneenä) pystyyn sen kiveä muistuttavan esineen varasta, jota vastaan hänet oli sysätty. Se oli hänen matkatoverinsa olkapää, tuikean näköisen miehen, jonka olisi pitänyt käyttää khakipukua. (Tämä tapahtui 1916, jolloin kahdeksantoista ja viidenneljättä välillä olevien henkilöiden ei odottanutkaan käyttävän mitään muunlaista asua.)
Tämä mies oli puettu yksinkertaiseen, erittäin hyvin, mutta ei häntä varten valmistettuun vaatteukseen. Kaikki osoitti, että hän oli jonkin herran palvelija; se näkyi hänen hatustaan, päällystakistaan, paidastaan, solmitusta kaulaliinastaan, tummista housuistaan, kengistään — ei, pyydän häneltä anteeksi, kengästään. Hänen vasemmassa kengässään oli paksu pohja; hänet oli vapautettu raajarikkona sotapalveluksesta saatuaan haavan reisiluuhunsa.
Raivostuneen näköisenä hän riuhtaisihe irti rouva Verityn syleilystä ja ilmoitti ankarimmalla äänellä, mitä Violetia puhuteltaessa oli milloinkaan käytetty, että tämä vaunu oli varattu, hyvä rouva.
Rouva Verity laittoi nukkavierun päähineensä suoraan ja vastasi tietävänsä sen; hän oli hirveän pahoillaan siitä, että junailija oli tyrkännyt hänet siihen vaunuun, ja hän poistuisi pienine tyttärineen sieltä seuraavassa pysähdyspaikassa.
»Pysähdyspaikkoja ei ole. Tämä juna», selitti soturi tuimasti (hänestä, kuten rouva Verity nyt havaitsi, näkyi päältäpäin selvästi: entinen vakinaisen armeijan vääpeli), »tämä juna, hyvä rouva, ei pysähdy ennen kuin Victoria-asemalla».
»Voi, hyvä Jumala, niinkö?» änkytti rouva Verity tyrmistyneenä kuten aina vierasta puhutellessaan. »En voi muuta kuin vakuuttaa olevani kauhean pahoillani —»
»Wallace», sekaantui puheeseen vaunuosaston toisesta päästä kuuluva ääni. Ääni oli heikko ja hiljainen ja lähti nurkasta, jossa hätääntynyt rouva Verity oli luullut olevan läjän vihastuneen vääpelin matkapeitteitä ja varavaatteita. »Wallace!»
Entinen vääpeli vastasi nöyrästi kuin nuhdeltu lapsi: »Sir?»
»Hillitkää kieltänne, Wallace», komensi vaippamytty, koettaen puhua äänekkäästi, »ja pyytäkää heti rouvalta anteeksi!»
Tällöin purskahti pikku Margaret Verity nauramaan.
Margaretin nauru oli kuulemistani äänistä miellyttävimpiä. Se oli äärimmäisen välitön ja niin kovin makea! Tuntui siltä kuin sitä jatkuisi loputtomiin; sitten se katkesi nytkähdyksen tapaiseen ääneen. Se loppui, ikäänkuin lapsi olisi (äkkiä kuten oli ilostunutkin) oivaltanut, ettei hänen sopinut osoittaa hyvää tuultaan sillä tavoin. Ja nyt hän punehtui. Vaikka hän olikin kasvanut maalla, ei hän ollut noita omenaposkisia lapsia, jotka vanhempina tulevat luumukasvoisiksi. Margaretin nuoret kasvot eivät olleet oikeastaan kalpeat — se kuulostaa sairaloiselta — vaan pehmeän, tasaisen värittömät. Hänen ihonsa muistutti kermaa, johon on sekoitettu muutamia pisaroita hedelmämehua. Kun hän punehtui, muuttuivat hänen kermamaisen ruusuiset poskensa jyrkästi helakan punaisiksi. Se oli hyvin kiehtovaa, hyvin kaunista.
On mahdotonta tietää, kiintyikö Wallacen isännän huomio ensinnä lapsen tenhoavaan punehtumiseen vaiko hänen rattoisaan, sointuvaan nauruunsa.
Hän oikaisihe istumaan suorana, käänsi tuuhean turkiskaulaksensa alas ja sysäsi kankaisen suippolakkinsa pois otsaltaan. Käännettyään teräväpiirteiset, miellyttävät kasvonsa — ihan nuoren miehen kasvot — lapseen päin hän tiedusti omituisella kurkkuäänellään:
»Mikä sinua nauratti?»
»Olen pahoillani siitä. Minun ei olisi pitänyt nauraa», vastasi pieni
Margaret puna yhä poskillaan. »Nauroin teille.»
»Minulle?»
»En mahtanut sille mitään. Se oli niin hullunkurista. Tarkoitan sitä, että sanoitte: 'Hillitkää kieltänne!' ja sitten: 'Pyytäkää rouvalta anteeksi!' Miten hän olisi voinut pyytää, jos olisi hillinnyt kieltään?»
»Margaret, rakas!» äänsi äiti…
Nuori mies kääntyi rouva Verityn puoleen ja nosti lakkiaan.
»Se on totta», hän virkkoi. »Pyydän anteeksi kaikilta. Ettekö pahastu, jos puhelen kanssanne matkalla. Olen ikävystynyt Wallacen ja itseni seuraan. Saanko sanoa olevani hyvilläni siitä, että sain muitakin vaunukumppaneiksini?»
Rouva Verity käsitti heti, että puhujan piti sallia sanoa mitä halusi. Hän oli sellainen nuori mies, joka voi sanoa mitä tahansa loukkaamatta. Hän oli ylimys ja soturi tai oli ollut soturi. Poika-parka, poika-parka (hän oli alle kuusikolmattavuotias)! Hänen kasvonsa kaikki luut kuulsivat pergamenttimaisen ihon lävitse. Hänen riutuneilla poskillaan hehkui puna, hänen siniset silmänsä kiilsivät kuin jalokivet, sitäkin kirkkaammin, koska ne oli upotettu »nokisin sormin». Mustat, kiharaiset ripset tehostivat silmien kuumeista kiiltoa. Rouva Verity ei ollut niin hämmentynyt, ettei olisi tajunnut, mistä kaikki se johtui — silmien ilme, ääni, paksut vaipat, uskollisen sotilas-palvelijan huolestuminen. Hänen edessään oli todella sairas mies, ei haavoista, vaan murhaavimmasta iskusta, mitä sodassa siihen saakka oli opittu iskemään.
Kaasutettu!
»Oi, olkaa hyvä —» sopersi rouva Verity, joka, kuten hän itse tunnusti, ei koskaan osannut sanoa mitään »kellekään muille» nuorille miehille.
Hänen miellyttävät kasvonsa puhuivat hänen puolestaan. Mies hymyili hänelle ja jatkoi Margaretin puoleen kääntyen: »Minä inhoan matkustamista. Entä sinä?»
»Minua se suorastaan hurmaa», ihasteli lapsi, ponnahtaen samassa pystyyn. »En ole matkustellut juuri ensinkään.»
»Minä taas olen liian paljon», virkkoi potilas. Hän sysäsi syrjään turkisvaipan liepeen. »Olen kuluttanut puolet elämääni kiertelemällä —»
»Herra Charles», pisti palvelija vähin, nousten seisomaan, »suvaitkaa pitää vaippa kunnollisesti ympärillänne!»
»Wallace, antakaa olla — herjetkää jo! Älkää komennelko minua! En voi sadatella teitä muutoin kuin kuiskaamalla, jos sen teette. Älkää käyttäkö sitä hyväksenne!» Kierrettyään turkisvaipan tiiviisti sairaan ympärille Wallace vaipui takaisin paikalleen. Kaasutuksen uhriksi joutunut nuori upseeri jatkoi: »No niin, enää ei minun tarvitse paljoa matkustella. Nyt Lontooseen ja sitten Sveitsiin; se on seuraava matkani.»
»Se on viehättävää», jupisi rouva Verity.
Margaret huudahti: »Sveitsiin? Eikö olisi suurenmoista, jos mekin pääsisimme Sveitsiin? Te olette onnellinen! Siellä saa laskea mäkeä kelkalla ja hiihtää ja luistella ja harrastaa kaikkia niitä jumalallisia puuhia, joista puhutaan talviurheilukirjoissa —»
»Mutta minut aiotaan teljetä parantolaan.»
»Niin, ymmärrän. Siellä teistä tulee terve.»
Mutta nuori kaasunuhri vain kohautti olkapäitään… Hän lisäsi: »Entä mihin teillä on matka?»
»Lontooseen», riemuitsi lapsi; hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän hytkähteli nurkka-istuimellaan. »Lontooseen koko päiväksi!» Hänet valtasi innostus, ja hän leperteli hilpeästi eläintieteellisestä tarhasta, »ulkosalla» nautitusta puolisesta, teatterista. »Oletteko te ollut katsomassa Pekka Poikasta?… Oletteko sitten ollut usein matineoissa? — Tiedättekö, etten syntymästäni saakka ole vielä tätä ennen ollut teatterissa? Eikö se ole suurenmoista? Sain syntymäpäivälahjaksi paljon rahaa, jolla saan tehdä mitä itse haluan kahdentenatoista syntymäpäivänäni. Tällä tavoin aiomme käyttää viisi puntaani.»
Virmaisen hyvätuulisena hän pakisi edelleen, niin että rouva Verity ei olisi kyennyt hillitsemään häntä, vaikka olisi koettanutkin —
Hän ei koettanutkaan. Hän ymmärsi. Tämän hilpeän, elämänsä alussa olevan pikkuolennon viaton, itsetiedoton puhelu oli kuin Jumalan lähettämä virkistys tälle surulliselle, itseensä keskittyneelle nuorelle miehelle, joka oli lähdössä viimeiselle, toivottomalle matkalleen. Siinä rautatievaunussa istuvan ryhmän jäsenten vastakohtaisuus oli tosiaankin silmäänpistävä.
Upseeri kuunteli pelkkänä korvana ikäänkuin olisi imenyt parantavaa lohdutusta tytön vauhdikkaista sanoista. Hänen katseensa oli värähtämättä suunnattu hänen vastassaan oleviin eloisiin kasvoihin.
Samoin kuin hän katseli lasta, ei taas Wallacen katse kertaakaan hievahtanut hänestä.
Vähää ennen kuin he saapuivat Lontooseen (se lienee tapahtunut East
Croydonissa) nuori mies kääntyi tytöstä äidin puoleen.
»Olen käyttäytynyt kovin karkeasti», pyysi hän anteeksi, kuiskuttaen liikuttavan hiljaiseen tapaansa, »kun en ole esitellyt itseäni. Suonettehan anteeksi sodanuhrin kummalliset oikut? Nimeni on Mount, Charles Mount. Jos sallitte, niin annan teille käyntikorttini. Hyvä Jumala, minut on jo ennen aikaani haudattu tähän turkisröykkiöön. Wallace, onko minulla nimikortteja muassani? Ottakaa ne esille, tehkää hyvin!»Wallace teki niin. »Kuulkaahan, kirjoitan tähän muistiin sen oudon sveitsiläisen paikan nimen. Kynä, Wallace! Suotteko minun pyytää teiltä erästä asiaa?»
»Olkaa hyvä! Jos voin millään tavoin —»
»Kuulkaahan! Minulla ei ole omaisia, muita kuin Archie, nuori veljeni. Hän on torpeedonhävittäjässä jossakin päin. Se ei ole terveellistä hommaa. Paitsi häntä ei minulla ole ketään, joka kirjoittaisi minulle. Meitä on vain kaksi, ja hän saattaa kuolla ennen minua; sitähän on mahdoton tietää!… Kirjeet merkitsevät paljon minulle — minulle. Luulisitteko voivanne lähettää minulle rivin ja kertoa, miten tyttönne nautti matineastaan, ja muusta sellaisesta? Se olisi ystävällisesti tehty. En pyydä, jos siitä on kovin paljon vaivaa, mutta… se olisi hyvin ystävällistä.»
Mitäpä olisi helläsydäminen Violet osannut sanoa? Koko kohtaus liikutti häntä. Kyyneleet pehmensivät hänen silmiensä muutoinkin pehmeätä ilmettä. Voin kuvitella, kuinka hänen (auttamattoman kehnon päähineen reunustamat) kasvonsa vavahtelivat, ja kuinka pelokas soinnahdus oli hänen äänessään, kun hän lupasi: »Tietysti kirjoitan, jos pidätte kirjeistä. Entä kirjoitatteko te, herra Mount? Kerrotteko, miten — miten saavuitte Sveitsiin?… Tässä on osoitteemme. Margaret itse kirjoittaa teille matineasta.»
»Teetkö sen, Margaret?» kysyi nuori mies.
»Oi, niin mielelläni! Minä pidän kirjeiden kirjoittamisesta. Minulla on tuskin ketään, jolle kirjoittaa! Kirjoitan teille», vakuutti lapsi, »kunnes tulette takaisin kotiin».
Victoria-asemalla syntyi luonnollisestikin aikamoinen hyörinä, kun oli koottava herra Mountin tavattomat matkatavarat.
Rouva Verity (joka oli innostunut auttamaan, mutta joka, herttainen poloinen, omista tutuista oloistaan lähdettyänsä oli aina kokonaan ymmällä eikä tiennyt, mitä tehdä) odotti sairaan luona, sillä aikaa kun tuikeakasvoinen, kuulan rampauttama Wallace teroitti Jumalan pelkoa asemasillan kaikille kantajille. Margaret hyppi kahleeseen kytketyn terrierin tavoin pienessä ympyrässä, katsellen jouluostoksille saapunutta yleisöä, orjanruusuilla ja misteleillä täytettyjä kuormarattaita, tavaroineen lähtövalmiina jonottavia sotilaita.
Herra Mount jupisi: »Teille tulee ihana päivä lapsen seurassa.»
»Niin kyllä, niin minäkin luulen. Olen varma siitä, että hän siitä nauttii. (Miksi en osaa lausua mitään lohduttavaa tälle mies-paralle…) Hän nauttii kaikesta.»
»Toivottavasti hän osaa aina niin tehdä. Hänen elämänsä pitäisi aina olla ruusuista. On hirveätä, että aina eksytään käyttämään kuluneita sanontatapoja, eikö olekin?» lisäsi hän, ikäänkuin hän ja rouva Verity olisivat olleet päivälliskutsuilla ja heidän olisi pitänyt keskustella. »Satutteko tuntemaan nämä säkeet:
— Rannalla Manan järven, nojaillen airoon Kharon odottaa?»
»En. Pelkäänpä, etten ole lukenutkaan sitä runoa —»
Samassa palasi Wallace, tunkeutuen touhuisasti ihmisahdingon lävitse. »Nyt, herra Charles —»
Herra Mount nosti lakkiaan. »En sano hyvästi, vaan käytän niitä sanoja, jotka gladiaattorit aina lausuivat Rooman keisarille. Muistatteko?»
Kovaksi onneksi rouva Verity-raukka muisti (aikoja sitten menneiltä historiantunneiltaan).
»Terve, Caesar! Kuoleman omat tervehtivät sinua!»
Violet nielaisi jäähyväisensä. Mutta Charles Mount sai Margaretilta perin riemuisan hymyilyn muistoksi matkalleen.