V
Kuinka rauhoittavan inhimillinen olikaan se ääni, joka rikkoi poukaman pahaenteisen hiljaisuuden! Henkeään pidättäen Margaret kuunteli, kun — joku vihelsi! Tuntematon vihelsi hiljaa hilpeätä, ranskalaista foxtrotin säveltä:
»Oh Mauricot, Mauricot — pourquoi ta mère t'a-t-elle fait si beau?»
Viheltäminen merkitsi ihmisiä. Ihmiset merkitsivät ravintoa — Margaretin ainoa ajatus, joka sillä hetkellä himmensi hänen kaikki muut huolensa. Hänen täytyi saada jotakin syödäkseen… Hengittämättä hän tähyili kallioita, jotka olivat kuin näyttämön laidoille sijoitettuja kulisseja. Oikealla puolella ne piilottivat häneltä näkymättömän henkilön, joka vihelteli, kuten miehet aina tekevät ruokotessaan hevosta tai itseään, puhdistaessaan autoa, veistellessään puukappaletta, yleensä ollessaan jossakin koneellisessa puuhassa, joka askarruttaa käsiä, mutta jättää ajatukset vapaiksi.
Vihellys taukosi. Margaretin korviin kantautui tulitikun raapaisu. Sitten hiljaisuus. Senjälkeen pääsi Margaretin huulilta huojennuksen äännähdys »Ah!», kun hän havaitsi tien. Hän huomasi kallioiden välitse vievän kapean solan ja lähti astelemaan sen hiekkaista pohjaa pitkin polkien alavalle rantakaistaleille tavallisesti kasaantuvaa peitettä, simpukankuoria, meriruohoa, oksia, korsia ja pieniä äyriäisensirpaleita. Pian hän oli toisen poukaman laidalla.
Tätäkin poukamaa reunustivat punertavat kalliot, mutta — mikä lohtu! — se ei ollut tyhjä.
Mies, joka oli vihellellyt, oli melkein pitkänään hietikolla kasvot alaspäin.
Ensinnä Margaret näki hänestä pitkät jalat ja polviin saakka käärityt housut, sitten hänen valkopaitaisen vartalonsa ja tumman päänsä takaraivon. Hän tähysti innokkaana kiviä, joista hän juuri äsken oli kyhännyt alkeellisen lieden. Siihen hän oli koonnut kourallisen ajopuita ja oksia ristikolle ja sytyttänyt ne palamaan.
Vaikkapa tuli lepatti kuinkakin heikosti, vihjasi se keittämiseen tai paistamiseen. Ruokaa! Nälkiintynyt Margaret alkoi juosta. Hänen kumipohjansa särkivät simpukankuoria, niin että ne rasahtelivat. Mies nousi polvilleen ja kääntyi katsomaan häntä, mutta kului sekunti, ennen kuin Margaret tunsi hänet.
Tytön viimeksi nähdessä hänet hän oli ollut sileäksi ajeltu ja puettu muodikkaaseen tummaan pukuun, jossa oli ollut hyvin ohuita vaaleita viiruja. Lisäksi oli hänen yllään ollut viimeisen muodin mukaiset harmaat housut, liivit, silkkipaita, kaulus, somasti solmittu, musta kaulanauha ja helmineula. Tumman sinipunainen neilikka oli silloin ollut purrella pidettyjen kutsujen isännän napinlävessä.
Nyt hän oli täällä autiolla rannalla haaksirikkoisena kuten Margaretkin, sekavatukkaisena paitahihasillaan, ilman housunkannattimia (vain leveä, kankainen, taskuilla varustettu vyö oli tiukattu hänen selväpiirteisille uumenilleen), ilman kaulusta, ja hänen paitansa avoimesta rinnasta näkyi vaaleanruskea juova, joka erotti hänen kaulansa sen alapuolella olevasta vaaleasta V:n muotoisesta iholäikästä.
Näihin yksityiskohtiin ei nälän vaivaaman tytön huomioi kiintynyt.
Hän näki vain nuotion ja ajatteli ainoastaan ruokaa, jota® tulentekijä hänelle hankkisi.
»Herra Mount —»
»Kas, hyvää huomenta, neiti Verity.»
Tuon nuoren miehen hauskan huoleton tervehdys oli omiaan lisäämään aamun painajaismaista tuntua.
Hän puhui ikäänkuin he olisivat olleet Nizzan väkeä vilisevällä Promenade des Anglaisilla ja kohtaisivat toisensa aamulla vietettyään edellisen illan kasinolla — eivätkä olisikaan olleet haaksirikossa, josta he kaksi olivat selviytyneet hengissä Sen enempää virkkamatta Mount kumartui jälleen virittämään tulta.
»Te olette täällä!» huohotti Margaret. »Missä kaikki muut ovat? …
Missä olemme? Mitä on tapahtunut?»
Nuori Mount vastasi herttaisesti kuten äskenkin, mutta ei enää kääntynyt katsomaan häneen päin, vaan tarkkaili lepattavaa tulta, joka parhaillaan tarttui risuihin.
»Pian saamme aamiaista, toivottavasti.»
»Ah!» pääsi nälkäisen Margaretin huulilta. Hän ei paljoakaan välittänyt siitä, kelle puhui, oliko mies herra Mount, joka aina oli ollut hänestä kovin vastenmielinen, vaiko joku merimiehistä. Vielä hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin omaa nälkäänsä. »Aamiaista! Mitä —»
»Kalaa», selitti nuori mies kursailematta. Yhä hoidellen tulta oikealla kädellään hän osoitti vasemmalla parin metrin päässä kauempana rannasta olevaa laakeata kiveä. Sillä oli metallihohteinen rivi kaloja. Puoli tuntia sitten ne forellit olivat leikitellen sujahdelleet purossaan.
»Ettekö olisi hyvä ja perkaisi ja huuhtelisi noita, neiti Verity?»
»Minäkö?» huudahti Margaret typertyneenä. »Perata nuo kalat?»
»Niinpä niin, minun on viritettävä valkea, kuten näette. Jätin veitseni niiden viereen.»
»Tarkoitatteko, että minun on halkaistava ne?» kysyi Margaret rajusti. »Minun?»
»Kas niin, sepä hyvä!» riemuitsi Mount; hän ei puhellut lainkaan tytölle, vaan syttyville oksille.
Nälkä repi Margaretia kuin suljettua ovea vasten hyppivä koira.
Oikein ja kohtuullista olisi tietysti ollut, että tuo nuori mies olisi perannut, valmistanut ja paistanut nuo kalat häntä varten niin pian kuin ihminen suinkin saattoi. Mutta, kuten hän oli sanonut, hänen oli huolehdittava nuotiosta, eikä Margaret jaksanut odottaa, että kaikki kävisi sopivaan tapaan. Nuo kalat (niitä oli vain kuusi) oli saatava kypsiksi. Ja jollei mies voinut suorittaa sitä heti —