VI
Millä hetkellä ja minä päivänä hyvänsä neljäkolmatta tuntia ennen sitä myrskyä Margaret olisi vakuuttanut itselleen mieluummin kuolevansa kuin koskevansa noihin kamalilta tuntuviin, kylmiin, sileihin, kuolleihin, raakoihin forelleihin. Ja tarttua miehen linkkuveitseen ja viiltää ne auki läpi —
Paljoa mieluummin kuin olisi kuollut, mieluummin, olisi odottanut enää hetkeäkään hän huomasi (hienoine, pitkine käsineen, joiden kärkevissä kynsissä vielä hohti viimeisen hoidon aikana hangattu vaaleanpunainen kiilto) suorittavansa tuota ilkeätä tehtävää. Hänen mieleensä johtuivat samanlaiset puuhat heidän keittiössään Sussexissa… (kauheata se työ oli aina ollut, oli nyt ja olisi vast'edeskin; mutta hän teki sitä…) »Vettä», ajatteli hän; »nyt ne on huuhdottava».
Ääneen hän lausui määräyksen: »Vettä!»
Tulenvirittäjän ääni vastasi: »Niin; kaikeksi onneksi sitä on tuolla.» Hänellä oli kädessään meriruohoa hillitäkseen sillä liekkejä, ja hän heilautti kättään kalliolle päin. Kristallikäyränä ryöppysi vettä kallion laelta. Viimeisessä hilpeässä putouksessaan pieni vuoristopuro välkkyi auringonpaisteessa kolmisen metrin korkeudella miehen pään yläpuolella, putosi räiskyen kovertamaansa kalliosyvennykseen ja huppelehti sieltä lahdelman rantaan. Tämän putouksen juurella Margaret vimmoissaan huuhtoi forellit. Sitten hän pesi veren ja suomut käsistään. Senjälkeen hän ammensi vettä käsillään ja joi. Kuinka taivaallinen siemaus! Hän, joka oli, maistellut Euroopan kaikkia viinejä, ei ollut löytänyt mitään niin maukasta kuin tämä kirpeän puhdas purovesi oli. Taaskin hän täytti kätensä ja virutti kasvojaan vedellä. Jääkylmää… virkistävää… se teki hänet entistäkin nälkäisemmäksi. Margaret hapuili nenäliinaansa kuivatakseen kasvonsa. Sitä ei löytynyt. Se oli unohtunut hänen vuoteensa patjan alle.
»Nyt onkin jo hiiliä siksi paljon, että nuo kalat voidaan panna paistumaan, neiti Verity.
Pudistaen kasvoiltaan ensimmäiset kylmät vesipisarat, jotka olivat koskettaneet niitä vuosikausiin, neiti Verity hankasi niitä hätäisesti villaisella hihallaan, otti sitten kalat tarttuen niihin pyrstöstä ja kiidätti ne nuotiolle.
Tuli räiski ja loimusi, saaden lieden takaseinänä olevan kivilohkareen ääriviivat häilymään ikäänkuin kyynelten läpi nähtyinä. Jo alkoi savukiehkuroita kantautua koukerrellen merelle. Kauan, hyvin kauan sitten oli Jack Verity kertonut lapselleen, että rannalle ajautuneen haaksirikkoisen kaksi ensimmäistä, tärkeintä tehtävää oli veden ja tulen hankkiminen. Nyt se johtui hänen mieleensä.
Mountin ohjaamana hän pani forellit kyyhkysenharmaiden ja lohenpunaisina hehkuvien hiilien sekaan (eikä se käynytkään kovin kömpelösti).
Margaretiin nähden olisivat kalat hyvinkin saattaneet olla tipahtaneet kuulakalta taivaalta kuten israelilaisten manna tai kävelleet rannalle kuten osterit ballaadissa »Mursu ja kirvesmies»; se ei olisi häntä ällistyttänyt. Hän ei kysellyt herra Mountilta mitään…
Kauan senjälkeen Mount kertoi, miten hän sinä ensimmäisenä aamuna oli pyydystänyt forellit käsineen, salaa onkivan mustalaisen tapaan. »Se on näppärä temppu», kehui hän hilpeästi (perin mielissään tästä taidostaan). »Charles-parka, veljeni, osasi sen myöskin. Poikana ollessamme käytimme sitä usein yhdessä… En usko, että te voisitte sitä oppia. On vaistomaisesti tiedettävä, millaisessa kohdassa virtaa niitä on, millaisten kivien alle ne piiloutuvat. Aluksi liikutetaan kättä laajassa puoliympyrässä, tällä tavoin. Sitten supistetaan kaarta yhtenään, kunnes ne veitikat ovat ihan sormissa, näin… Sitten niitä ahdistetaan ja ahdistetaan, tähän tapaan, kunnes saadaan tartutuksi niiden kiduksiin; noin… Sitten on kala pyytäjän»… Sinä aamuna ei se olisi huvittanut Margaretia; hän ei kyennyt tuntemaan mitään muuta kuin pelkkää nälkää.
Hän kävi käsiksi kaloihin ahnaasti kuin susi.