V
Sillä lahdella liikkuva höyrylaiva loittoni mitään huomaamatta kauemmaksi saaresta.
Yhä kiivaammasti huiskutti haaksirikkoutunut tyttö merkinantolippuaan. Hyödytöntä. Keitä aluksessa lieneekään ollut, heidän mieleensäkään ei nähtävästi johtunut vastata rannalla näyteltyihin vimmaisiin merkkeihin.
(Jos osutte sitä ajattelemaan, miksi ihmeessä he olisivat sen tehneet?)
Hänen ponnistuksensa olivat tuloksettomat. Hän saattoi liehuttaa lippua näännyksiin saakka, luikkailla äänensä käheäksi. Yhä pienempänä näkyi höyryalus sinistä taustaa vasten, yhä pienempänä savukiehkura, joka yhä ohentuen kieri taivaalle.
»Liian kaukana», ajatteli Margaret tuskissaan. »Komentosillalla ei ketään tähystämässä… Se poistuu… Jättää meidät tänne… Mitä minun on tehtävä?» (Vielä viimeinen yritys lipulla.) »Hoi! Auttakaa! AUTTAKAA!»
»Halloo!» kuului hänen yläpuoleltaan hyvin huolestuneella äänellä luikattu vastaus. »Halloo, mikä hätänä? Mitä nyt? Mikä teitä vaivaa, Margaret?»
Margaret kääntyi katsomaan miestä, joka tuli pensaikon lävitse, niin että räiski, ja pudotti kääntyessään liikuttavan tiuhan leninkilippunsa.
»Laiva», huoahti hän arkaillen, ja hänen äänestään oli kaikki rohkeus poissa. »Katsokaa! Tuolla oikealla… Melkein silmänkantamattomissa jo nyt.»
Ensimmäisen kerran nuori Mount oikeastaan ärähti hänelle: »Siinäkö kaikki?»
»Kaikki?» kertasi tyttö, silmäillen rajattomalle sinilakeudelle häipyvää mustaa pilkkua. »Se meni menojaan…»
»Pelkäsin, että teitä oli purrut käärme. Totisesti luulin, että teitä oli vähintäänkin käärme purrut. Älkää taivaan tähden enää toista kertaa säikähdyttäkö minua tällä tavoin!»
»Säikähdyttäkö teitä? Ettekö sano muuta, kun —»
»Te säikäytitte minua oikein riivatusti… Älkää toki tehkö sitä uudelleen, jollette pahastu» (italialaisen kohteliaasti, joka on huolestuttavampaa kuin rajuus). »Kuullessani teidän huutavan sillä tavoin luulin — uskon täällä olevan skorpioneja —»
»Ettekö osaa puhua muusta kuin tuollaisesta? Eikö teillä ole lainkaan mielikuvitusta? Katsokaa! Ajatelkaa! Ainoa mahdollisuutemme! Lipunut käsistämme!… Ettekö jaksa käsittää?»
Mount katsahti häneen. Eikö hän muka käsittänyt? Hän oli hyvin vähällä pamauttaa kuuluville, mitä tyttö ei käsittänyt. Ja kun he sitten laskeutuivat rinnettä (Mountin roikuttaessa forelleja tuskin tietäen, mitä ne olivat), hän oli alkamaisillaan selittää tytölle tarkoin, miksi ei mikään ohimenevä laiva todennäköisesti välittäisi panna vähintäkään huomiota häneen, vaikka hän liehuttaisi lippuaan kuinka vimmatusti tahansa. (Mitäpä väliä olisikaan ollut, vaikka kalliolla olisi ollut huiskuttamassa kokonainen lauma haaksirikosta pelastuneita tyttöjä?)
»Ajattelin, että vihdoinkin oli alus tullut… Luulin, että nyt olimme pelastetut. He eivät lainkaan huomanneet minua, herra Mount.»
»Sille emme mahda mitään», tokaisi Mount synkkänä.
Kiusaus oli ohitse. Hän ei rikkoisi sanaansa, ei paljastaisi tätä petosta. Hän alistui vielä yhden päivän pitkittämään tätä ilveilyä. Ja eihän se henkilö, jolle hän oli kiukuissaan, ollut täällä. Kovin häpeällistä olisi hänen purkaa harmiaan tytölle, johon koko juttu kohdistui vieläkin karkeammin. Lohduttavasti hän lisäsi: »Älkää olko noin alakuloisen näköinen, neiti Verity!» (Hän ei muistanut juuri äsken ja ensimmäisen kerran käyttäneensä Margaretin ristimänimeä.) »Seuraavalla kerralla on onni myötäisempi. Tulee vielä toinenkin laiva, se on varma —»
»Puhutte, ikäänkuin olisimme Lontoossa maanalaisella rautatieasemalla», nurisi Margaret epävarmasti, »Puhutte, ikäänkuin juna olisi juuri äsken 'sivuuttanut tämän aseman' emmekä olisi juuri äsken menettäneet ainoata toivoamme päästä pois asumattomalta saarelta!»
Astellen rinnettä alaspäin hänen vierellään nuori Mount vastasi:
»Kuulkaahan, kun puolustaudun! Se ei ole minun vikani. Uskokaa minua!
Uskokaa, että olen pahoillani! Kaikesta!»
Hänen äänestään värähti vilpittömyys. Viimeiset sanat (joiden Margaret luuli tarkoittavan vain äskeistä tapausta) tehosivat häneen. Hän katseli Mountiin lapsellisen herttaisin, avomielisin silmin ja virkkoi: »Luonnollisestikaan se ei ole teidän syynne. Miksi sanoitte olevanne pahoillanne? Mitäpä siitä —»
Äkkiä hän ojensi Mountille sen kätensä, joka oli lähempänä häntä. Siirtäen kalat vasempaan käteensä hän tarttui tytön käteen. Käsikkäin he saapuivat rannalle.
Samassa alkoi Margaret ihmetellen ajatella,: milloin ennen oli Mount pitänyt hänen kättään? Äkkiä se muistui hänen mieleensä.
Nostaen kättään, jota Mount yhä puristi (hän oli auttanut tyttöä laskeutumaan viimeiseltä kivijärkäleeltä, mikä teko olikin varsin luonnollinen!) hän katsoi mieheen silmät levällään. »Ah! Silloin se oli; tekö se olitte?»
»Mitä niin?»
»Tekö», sanoi Margaret, »piditte minua kädestä sinä yönä?»
»Mitä te puhelette?»
»Te se olitte… Te piditte minua kädestä sinä yönä, jona kärsimme haaksirikon… Kun olimme veneessä tulossa tänne. Eikö niin, herra Mount?»
Äänettömyys.
Mount: »Minkä tähden kysytte sitä?»
»Tehän piditte kädestäni?»
»Niin… Mutta miksi tosiaan sitä kysytte?»
Taaskin äänettömyys.